Elämälle kiitos - ja taas se sama vanha uudenvuodenlupaus

Vuodenalku on monelle meistä lupausten aikaa.

Yksi aloittaa kuntokuurin, toinen haluaa oppia jonkin uuden taidon.

Joku päättää hidastaa tahtia ja alkaa panostaa itseensä ja omaan hyvinvointiinsa.

Niitä listoja lupauksista ja tavoitteista on täällä blogeissakin ollut aikamoinen määrä.

Hienoja lupauksia, tavoitteita ja paremman elämän kaipuuta.

Olen itsekin ammoisina aikoina yrittänyt tehdä jos jonkinlaisia uudenvuodenlupauksia:

olen luvannut aloittaa liikunnan, luvannut laihduttaa, yrittänyt saada raivattua sekä tämän hyrskynmyrskyn

kotini että vielä sitäkin sekaisemman pääni.

Kaikenlaista, isompaa ja pienempää, on tullut luvattua.

Ja suloisesti niissä kaikissa pyrkimyksissä epäonnistuttu.

Turhautuneena itseeni ja saamattomuuteeni jätin lupausten teon vuosiksi.

Mitä sitä turhia lupailemaan, kun ei niitä lupauksia kerran pysty pitämään!

Muutaman vuoden ajan olen kuitenkin taas tehnyt uudenvuodenlupauksen minäkin.

Vain yhden.

Ja sen olen suurin piirtein pystynyt jopa pitämään.

Olen luvannut kirjata kiitosvihkoon kiitoksenaiheita.

Kiitosaiheeni on voinut olla jokin suuri tapahtuma, iloinen yllätys - tai vain pieni oivallus arjen keskellä.

Näistä kiitosvihkoistani olen aiemminkin täällä kirjoittanut ja esimerkiksi viime vuonna postauksessani 

"Sittenkin se yksi lupaus" kerroin myös hieman siitä, miten lupaus on pidetty.

Alunperinhän kimmokkeen kiitosvihkoon sain ollessani fibromyalgiakuntoutuksessa, 

missä lääkäri kehotti kirjaamaan joka päivä viisi kiitoksenaihetta - ja aina eri aiheista.

No - itse en ole ihan tähän tahtiin pystynyt enkä enää pyrkinytkään.

Välillä on mennyt parikin viikkoa, etten ole vihkoon koskenut, mutta säännöllisen epäsäännöllisesti 

minä kuitenkin vihkoni olen esille ottanut ja siihen kiitokseni raapustanut.

Ja välillä olen kirjannut saman asian useampaankin kertaan - jotkut asiat kun eivät kiitoksesta kulu.

Kiitosvihkosta on tullut minulle suuri voimanantaja ja ilonaihe.

Kun iltaisin mietin, mistä tänään kiittäisin, on niinä pimeämpinä ja synkimpinäkin

hetkinä löytynyt jotain, mistä olla kiitollinen.

Ja niinäkin päivinä, kun tuntuu, että elämä riepoo liian kovaa, on ollut hyvä lukea edellisten päivien

kirjauksia ja huomata, että ne vanhat kiitosaiheet ovat elämässä pysyneet.

Kiitollisuudesta ja kiitollisesta mielestä on viime aikoina kirjoitettu enemmänkin, sillä on jopa

tutkimuksin todettu, että kiitollisuus tuo pitkää ikää.

No - en minä sen pitkän iän toivossa omaa vihkoani ole kirjannut, mutta tottahan se on, että

itse tarvitsen välillä muistutuksia siitä, miten hyvin asiat loppujen lopuksi ovat ja että ihan kaikkia

maailman murheita ei itse tarvitse murehtia.

Kiitollisuus antaa elämänlle mieltä ja parantaa sen laatua.

Minulle tästä vihkoon kiitoksen kirjaamisesta on tullut iltaisin se hetki, 

jolloin voin hiljentyä ja pohdiskella; siitä on tullut osa iltarukoustani.

Viime vuoden kirjauksista löytyy mm. keväällä kirjattu kiitos siitä, 

että kasvohalvauksessa vaurioitunut  silmä pysyy jo kiinni nukkuessa

 ja sain luopua monta kuukautta kestäneestä silmän kiinniteippauksesta öiden ajaksi.

Löytyy myös kiitos siitä, että läheinen selvisi sairaalareissusta ja selvisimme pelkällä säikähdyksellä.

Ja onhan sinne vihkoon kirjattu kiitokset siitäkin, että huulipunapuikolle on taas käyttöä ja sekin,

että eräällä reissulla oli mukana vaihtosukkahousut.

Heinäkuussa olen kiittänyt tyttären putkiremontista.

Kyllä vaan - minä höperö olen kiittänyt siitäkin, sillä niin paljon iloitsin, 

kun tytär eläintarhoineen muutti tänne kotiin sen remontin ajaksi.

Miku-kissasta näyttää vuoden aikana tulleen useampikin merkintä;)

Olen kiittänyt myös työtovereista, ystävien tapaamisista, mökkilaiturista ja monesta sellaisesta

asiasta, joita en tänne blogiin tuo, sillä ne kiitokset ovat koskeneet muita ihmisiä

 ja ystävien ja läheisten asioitahan ei täällä levitellä.

Ja kyllä, edellisiltäkin vuosilta tuttu "kiitos, että selvisin tästäkin päivästä",

 löytyy viimekin vuonna - ja useammaltakin vihkon sivulta.

Tämän vuoden kiitosvihkoni kaivoin varastoistani - en ostanut uutta, 

sillä minulla on aikamoinen määrä erilaisia muistikirjoja hankittuna pahan päivän varalle.

Kuljetan useimmiten mukanani pientä muistikirjaa ja kirjaan siihen milloin mitäkin muistettavaa.

Vaikka käytänkin esim. OneNotesia työasioissa ja Evernotea muutamien muistiinpanojeni tekemiseen,

en ole pystynyt luopumaan paperisista muistikirjoista;)

Joten kunnon muistikirja sen kiitosvihkoni pitää olla!

Ensimmäiset kiitoksetkin on toki kirjattu - ollaanhan jo tammikuun kolmannella viikolla.

Siitä, mitä ne ovat, kerron ehkä joskus - tai sitten en.

Sen verran kuitenkin raotan vihkoani, että edellisen postaukseni 

jälkeen näytän kirjanneen: kiitos blogiystävistä.

Ja sen kiitoksen voin tellekin suoraankin antaa: kiitos, että siellä olette. 

Kiitos kommenteista. Kiitos viesteistä ja yhteydenotoista. 

Elämä osaa yllättää lahjoillaan - ja te lukijani olette yksi niistä.

Teille tänään annan kiitokseksi ensin Pentti Saaritsan suomennoksen Violetta Parran 

Gracias a la vida -runosta - ja vielä videon samasta runosta - tämä versio tosin

Liisa Lapon suomentamana ja  Liisa Tavin laulamana.

Gracias a la vida - Miten voin kyllin kiittää

Miten voin kyllin kiittää elämää rikkaudestaan; 

sain kaksi silmää ja kun ne vain avaan 

erotan tarkkaan valosta varjon, 

yön, avaruuden ja tähtisen taivaan. 

Ja ihmispaljoudesta hahmon rakkaan. 

Miten voin kyllin kiittää elämää rikkaudestaan, 

kun herkin korvin öin, päivin kuulen 

sirinät kaskaan ja kanarialinnun. 

Vasaran kalkkeen, sadekuuron, koiran haukun 

ja oman rakkaimpani äänen hellän. 

Miten voin kyllin kiittää elämää rikkaudestaan, 

kun sain oman äänen ja sain kielen aarteen. 

Kun sain selvän järjen ja sanojen voiman, 

äidin, ystävän, veljen, sain valon hohteen 

sen joka rakkaimpani teitä ohjaa. 

Miten voin kyllin kiittää elämää rikkaudestaan, 

kun uupunein jaloin sain taivalta taittaa. 

Rapakot tarvoin ja kaupungit kiersin, 

rannikot, vuoret, karun autiomaan helteet 

ja sinun pihallesi viimein päädyin. 

Miten voin kyllin kiittää elämää rikkaudestaan, 

sydämen sainhan, pakahtuvan, täyden. 

Kun aivojen voiman näen hedelmää luovan 

ja kun pahuus haihtuu, kun hyvyys sen voittaa. 

Kun näen silmiesi loiston kirkkaan. 

Miten voin kyllin kiittää elämää rikkaudestaan, 

sain siltä itkun ja sain siltä naurun. 

Onnen ja tuskan eron niin huomaan 

ja niistä pystyn oman lauluni luomaan, 

sen jota kaikki luovat kaikkialla. 

Laulun, jota luodaan kaikkialla. 

Liisa Tavi - Elämalle kiitos

Mistä sinä tänään kiität?

Hyvää viikonloppua kaikille!

Lady of The Messiä voit seurata myös 

Facebookin, Bloglovinin, Instagramin, Twitterin, Tumblr`n ja Pinterestin kautta.

Sittenkin se yksi lupaus

Olen parina viime vuonna tehnyt yhden ainoan uudenvuodenlupauksen.

Lupauksen kirjata päivittäin 5 kiitosaihetta kiitosvihkoon.

Kimmokkeen kiitosvihon pitoon sain aikoinaan kuntoutuskurssilta ja ensin ajattelin, että ei onnistu.

Mutta kun aloitin, huomasin, että kyllä niitä kiitosaiheita vain riitti - milloin isompia, milloin pienempiä.

Jossain vaiheessa kirjaamiset unohtuivat vuosiksi, mutta kaksi vuotta sitten aloitin uudelleen.

Niin tein viime vuonnakin ja silloisista ajatuksista ja edellisen vuoden kiitossaldosta

 kirjoitin postauksessani "Ja mitäänhän en lupaa..."

Viime vuoden kiitosvihkoni täyttyi taas alkuvuodesta ahkerasti - ei ihan päivittäin, mutta edes viikottain.

Olen sinne kirjannut kaikenlaista ja useimmat kiitosaiheet ovat sellaisia,

 etten niitä täällä julkisesti halua paljastaa;

 ne saattavat koskea läheisten ja ystävien asioita ja ne eivät muille kuulu. 

Ja onhan tässä minunkin elämässäni asioita, joita ei täällä blogissa tule näkymään.

Minun kiitosaiheeni ovat välillä niitä isoja, koko elämään vaikuttavia juttuja

 tai sitten pienempiä oivalluksia hyvästä tai onnistumisista.

Olen viime vuonna kiittänyt mm. siitä, että erään ystäväni elämään oli palautumassa ilo,

 että sain Pohjois-Karjalan mökin laiturilla katsella sielunmaisemaani ja muistella menneitä

- ja olen kiittänyt siitäkin, että juustokakku kerrankin onnistui 

ja että erään remonttipäivän aikana "sain pidettyä suuni kiinni". 

 Ei nimittäin sekään asia ihan itsestään selvää ole näissä meidän huushollin remonteissa.

Oli myös niitä sivuja, joille olin kirjoittanut vain: kiitos, että selvisin tästäkin päivästä.

Kunnes tuli syksy.

Tuli Viiru-kissasta luopuminen.

Tuli keuhkokuume, joka vei voimat.

Ja tuli kaksi kuukautta, jolloin en pystynyt kiittämään mistään.

Mutta joulukuussa jossain vaiheessa avasin taas vihkoni ja sain aikaiseksi muutaman kiitoksenkin.

Tuli loppuvuosi yllätyksineen.

Tuli tämä uusi vuosi, joka alkoi kaikkea muuta kuin hyvällä ja kiitollisella mielellä.

Eipä tullut mieleenkään aloittaa kiitosvihkoa -  viime vuodelta läksiäislahjaksi saamani

 toispuoleinen kasvohalvaus vei mielestäni kaikki kiitosaiheet.

On ollut kerrankin vain aikaa olla itseni kanssa - eikä se ole ollut helppoa.

Kun toisen silmän silmäluomi ei toimi, ei ole pystynyt netteilemään kuin hyvin lyhyitä pätkiä

 - ei ole pystynyt edes lukemaan kunnolla. 

Ja huoli siitä, millaiseksi tästä toivun, on välillä laittanut mielen matalaksi.

Mutta onneksi vain välillä, sillä en minä täällä sentään koko aikaa ole itsesäälissä rypenyt.

Taistelutahto ja paha sisukin ovat välillä nostaneet päätään.

Ja onpa välillä kasteltu jopa sitä huumorinkukkaakin, sillä ilman sitä ei tämä lady pärjää.

Silti ajattelin, että nyt jää tämä vuosi väliin kiitosvihkojen kirjaamisessa.

Kunnes tuli viime perjantai ja sain työkavereiltani oheisen kortin tänne kotiin.

En näytä täällä, mitä tuonne sisälle oli kirjoitettu, mutta ne sanat saivat minut taas kerran tajuamaan, 

miten onnellinen saan nykyisistä työkavereistani ja työyhteisöstäni olla.

Hyvä työyhteisö, hyvät työkaverit ja mielekäs työ eivät ole itsestäänselvyyksiä ja ne totisesti ovat iso kiitoksenaihe.

Päätin, että aloitanpas sittenkin sen kiitosvihkoni tällekin vuodelle.

Tänä vuonna valitsin varastossa olevista muistikirjoista hieman isomman mallin - tuollaisen,

jonka väliin voin silloin tällöin tallentaa muistoksi jonkin kuitin, lapun tai kortin.

Niinkuin nyt tallensin sen ensimmäiselle sivulle tuon työkavereiltani saamani kortin.

Ja tein tämän vuoden ensimmäiset kirjaukset - ohessa kursiivilla selityksetkin:

KIITOS

1.  Hyvästä työterveyshuollosta.

Hyvä työterveyshuolto on ollut suuri lahja ja ymmärrän, mikä arvo sillä näinä aikoina on,

 kun julkisen terveydenhoidon palvelutkaan eivät ole kaikkien saatavilla. 

Ja ehdin nähdä jo tämän kasvohalvauksen alkaessa, mitä on odottaa TYKSin päivystyksessä yöllä 4 tuntia

 eikä lääkäristä vielä ollut näkynyt vilaustakaan

 - eikä jono edessäni ollut vähentynyt tuona aikana yhdelläkään ihmisellä.

2.  Hyvistä työkavereista ja työyhteisöstä.

Tuli jo tuolla ylempänä mainittua. miksi tämä on tässä.

3. Perheen ja ystävien kannustuksesta ja avusta.

Isäntä ja lapset ovat tukeneet kaikin tavoin - auttamalla käytännön asioissa, lohduttamalla

 ja kannustamalla, samoin ystävät ja kaverit 

- olen saanut kannustusviestejä hurjat määrät ja etenkin viestit paranemiskokemuksista ovat olleet rohkaisevia.

Olen miettinyt, miten vaikeaa tässä tilanteessa olisi ihmisellä, joka elää yksin ja ilman apua.

4.  Siitä, ettei ole ollut pakko lähteä pakkaskeleillä ulos.

Vaikka nuo pakkaskelit näyttävätkin upeilta ja kaunistavat maisemaa, en ole pakkasen ystävä

 - palelen pienestäkin ja mieluummin nukkuisin pakkaset pois.

 No, nyt ei ole ollut pakko tuolla kylmässä odotella työbusseja - ja tuon silmän takia ei edes suotavaa. 

Saan rauhassa vetää vilttiä päälleni ja ihailla kauneutta ikkunan takaa.

5. Kuorsauslaastareista.

Kun kasvojen toinen puoli ei toimi, ei toimi sen puoleinen sierainkaan.

 Eli olo on tukkoisa koko ajan ja nukkuminenkin vaikeaa.

 Mietin, mitä asialle tehdä - sillä kun sitä nukkumista vaikeuttaa jo tuon toisen

 silmän teipittäminen ja kostuttaminen vähän väliä,

 olisi ollut mukavampaa, jos edes hengittämään olisi kunnolla pystynyt.

 Ja muistin, että joskus olin ostanut isännälle kuorsauslaastareita kokeiltaviksi

 - eikä hän tietenkään niitä ollut kokeillut, joten jossakin niiden oli oltava. 

Ihme ja kumma - ne löytyivät lääkekaapista ja kokeilin, josko niistä löytyisi apu.

 Ja apu löytyi! Niiden avulla pysyy tuokin halvaantuneen kasvonpuoliskon sierain avoinna.

 Suuri kiitoksenaihe;)

Kun vaikeinakin aikoina yrittää löytää kiitosaiheita, antaa se voimaa kestää niitä vaikeuksiakin paremmin. 

Huomaa, että elämässä on muutakin kuin ne vaikeudet ja ongelmat.

Moni lapsiperhehän laittaa aina silloin tällöin kiitoksensa lappuina purkkiin

 ja vuoden lopussa nuo laput sitten yhdessä luetaan. 

Hieno tapa opettaa lapsillekin kiitollisuuden merkitystä ja jos itselläni lapset olisivat vielä pieniä

 ja täällä kotona, varmaan tuollaisen kiitospurkin itsekin hankkisin.

Mutta tällä hetkellä, kun isännän kanssa täällä kaksin elelemme, on tämä kiitosvihko minulle oikea tapa.

Ja kiitosvihkosta on sekin ilo, että sen voi säilyttää ja myöhempinäkin vuosina siihen voi palata

 ja havaita, miten paljon elämässä on asioita, joissa on siunattu hyvällä. 

Ja vaikka tänään pystyn kiittämään, olen sitä mieltä,

 että jokaisen elämässä on aikoja, jolloin sitä ei pysty tekemään.

On asioita, joita ei kuitata kiitoksella eikä positiivisella mielenlaadulla.

On tilantaita, joihin eivät riitä kuin kyyneleet.

En ole koskaan pitänyt termistä "positiivinen ajattelu" enkä lukenut yhtään kirjaa,

 jossa opastetaan, miten saan mielenlaatuni muutettua positiiviseksi. 

Ihailen ihmisiä, jotka aidosti ovat positiivisia ja näkevät kaikessa jotain myönteistä.

 Heitäkin on - minä en vain ole itse sellainen. 

Olen realisti - jos jokin asia on päin mäntyä, se sitten on sitä.

Toki yritän asioita muuttaa, mutta mielenlaatuani en osaa muuttaa.

Enkä tiedä, voiko positiivista mielenlaatua oikeasti opetella - en ole kokeillut.

Mutta kiitollista mieltä voi opetella

 - ja siihen oiva keino on kiitosaiheiden kirjaaminen kiitosvihkoon.

Kiitos on myös asia, jota ei voi jättää aina vihkoon piiloon.

Kiitos on hyvä sana myös sanoa ääneen - kiittää kauniista sanoista, lahjoista

 - ja joskus siitä, että toinen vain on siinä.

Niinpä minäkin tahdon kiittää teitä kaikkia, jotka tuohon edelliseen postaukseeni olette kommentoineet.

Olin nimittäin alunperin jo jättää kertomatta koko kasvahalvauksestani, mutta sitten päätin kuitenkin rohkaistua

 ja kertoa siitä, ettei se kenellekään yllätyksenä esim. kadulla vastaantullessa tule.

Ja voi mitä kommentteja olenkaan saanut!

Nuo kommentit ovat rohkaisseet ja lohduttaneet minua enemmän kuin ikinä olisin voinut kuvitella.

Olen saanut kauttanne toivoa, että tästä ehkä vielä toivutaan.

Sillä tottahan minä hätäännyksissäni ensin käväisin vähän googlettemassa,

 mitä tästä sairaudesta netin syövereissä sanotaan - ja masennuin täysin.

Siellähän kirjoittelevat he, jotka olivat joko yhtä hätäännyksissään kuin minäkin olin

 - tai he, joiden toipuminen ei ollut edistynyt.

Se, että sain kuulla niin monista myönteisistä paranemista tuttavienne ja läheistenne joukossa, 

antoi aivan toisenlaisen näyn kuin mitä tuo googletus toi.

Kiitos siis vielä kerran kommenteistanne - kiitos myös monista yksityisviesteistä, joita olen saanut.

Jälleen uusi aihe kirjattavaksi kiitosvihkooni - tai oikeastaan aikamoinen määrä,

 sillä niin paljon noita kommentteja tuli.

Siinä minun uudenvuodenlupaukseni - kiitosvihko.

Muita lupauksia en tee tänäkään vuonna, vaikka erilaisia elämän raivausprojekteja

 ja terveyteen sekä hyvään oloon liittyviä hankkeita onkin suunnitteilla.

Mutta ei ihan vielä - ensin yritetään saada silmä pelaamaan ja suu hymyyn.

Oletko sinä tehnyt uudenvuodenlupauksia?

Ja pitivätkö viime vuotiset lupauksesi, jos niitä teit?

Hyvää uutta viikkoa kaikille!

Lady of The Messiä voit seurata myös 

Facebookin, Bloglovinin, Instagramin, Twitterin, Tumblr`n ja Pinterestin kautta

Ei koskaan kuosihousuja minulle - ja muita syötyjä sanoja

Täällä blogistaniassa on kierrellyt haaste syödyistä sanoista ja päätin napata siitä kiinni.

Se kun alkoi elää mielessäni ihan omaa elämäänsä ja löysin itsestäni varsinaisen sanansasyöjäladyn.

Never say never - helppo sanoa ja yksi motoistani onkin ollut, että älä sano: en minä koskaan. 

Ja sittenkin olen sen sanonut.

Kun näitä "ei koskaan" -juttuja alkoi mielessäni vilistä vähän liikaa, päätin paljastaa syödyt sanat vain viimeisen viikon ajalta. Sillä siihenkin niitä ehti kertyä ihan tarpeeksi.

Tässäpä näitä:

1. Ei koskaan enää kuosihousuja minulle.

Kun kuosihousuja alkoi ilmestyä toissa kesänä vähän yhden jos toisen päälle, katselin niitä ja totesin, että ei enää minun päälleni, kiitos. Olin kuosihousuajat elänyt jo vuosikymmeniä sitten ja ajattelin, että tällä ahterilla on parempi olla kuosia käyttämättä.

Kuitenkin jo viime kesänä sorruin sellaiset itselleni ostamaan. Alesta hankitut pöksyt ihan kesän lopulla eivät päälle asti ehtineet ja unohdin ne tyystin. 

Kunnes sitten löysin ne tänä kesänä - ja erehdyin laittamaan päällenikin. 

Ja voi miten mukavat ne olivat. 

Hieman liian suurena ostetut housut eivät kiristäneet mistään ja niinpä laitoin ne viime viikolla säiden viilettyä töihinkin.

Niin tuli sanat syötyä.

Töiden jälkeen poika otti kuvia - ja noiden kuvien jälkeen voin vain todeta: 

ei enää ikinä kuosihousuja minulle - töihin tai julkisille paikoille ainakaan. Kotona saatan noita käyttää. Pitäisi varmaan kuvauttaa kaikki vaatteensa päällänsä - saattaisi aika moni vaatekappale siirtyä kierrätykseen;)

2. Tämä Lady ei kokoa enää yhtään Ikea -huonekalua.

Viime kesänä kerroin poikani asunnon remontista ja ja pojan muutosta, jolloin muuttokuormaan sisältyi aikamoinen määrä Ikea -huonekaluja. Niitä pojan kanssa koottuani totesin polvet ja rystyset kipeinä, että ihan vähään aikaan en sitten näitä kokoa. 

Vannomatta paras - kun tyttären tavaroita lauantaina hänen asuntoonsa muutettiin, oli mukana taas lasti Ikealta. 

Ja siellähän se Ladykin mukana kokoili niitä. 

Tuloksena taas kipeät polvet ja rystyset.

Tuota kuvaa kun katson, niin huomaan rikkoneeni toisenkin lupaukseni: ei koskaan belfietä meikäläisestä. 

No, tämä on poikani nappaama kuva, joten ei se ihan oikea belfie ole - mutta taidan luvata, että viimeiseksi ahterikuvaksi tässä blogissa tämä jää. Toivottavasti. Ei ollut tarkoitus teille pyllistää;) 

3. Ei enää herkkuja ylenmäärin.

Raskas työ vaatii raskaat huvit! 

Kun päivän olin lattialla konttaillut ja ruuveja väännellyt, sorruin kotona lakupussiin. Eihän siinä mitään, jos muutamalla lakulla silloin tällöin herkuttelee, mutta pakkokos se oli koko pussi kerralla vetää? Taas tuli rikottua yksi lupaus.

Enemmänkin näitä syötyjä sanoja löytyisi tämänkin viikon ajalta, mutta kun olen itselleni luvannut, että ei enää kilometrin mittaisia postauksia tähän blogiin, niin jätän toiseen kertaan.

Nyt lupaan, että yritän olla lupaamatta täällä blogissa mitään. 

Ja hyvin todennäköisesti sen rikon.

Siispä parempi vaan todeta: 

Never say never.

Olisipa hauska kuulla ja lukea sinun rikotut lupauksesi ja syödyt sanasi - otahan koppi!

Eletään kesän 2014 viimeisiä päiviä, joten

Kivaa loppukesää kaikille!

Lady of The Messiä voi seurata Facebookin, Blogilistan, Bloglovinin, Instagramin ja Twitterin kautta.