Ajatuksia ystävyydestä ja yksinäisyydestä ystävänpäivänä 2021

Tänään vietämme ystävänpäivää ja vietämme sitä hyvin erilaisissa oloissa kuin vielä viime vuonna. Tai muinakaan vuosina meidän elinaikanamme. Covid19 -virus tuli ja iski meihin sellaisella voimalla, että emme juurikaan ole voineet tavata läheisiämme ja ystäviämme kasvotusten. 

Onneksi saimme viime kesän, jolloin saatoimme hieman hengittää vapaammin ja ehkä tavatakin muutamaa ystäväämme. Kunnes sitten syksyn koittaessa jouduimme taas rajoittamaan elinpiiriämme niin, että ystävien kanssa yhteydenpito on hoidettu puhelimitse tai netin kautta.

Olen onnekas, sillä kanssani asustaa puoliso ja minulla on lapset, joita olen voinut tavata. Tytärtä olen tavannut liki viikottain - hän tekee etätyötä ja hänellä on oma ystäväkuplansa, jonka sisällä hän tapaa muutamaa ystäväänsä. Poikaani ja miniääni tapaan  harvemmin, sillä vaikka poikani tekee etätyötä, käy miniäni töissä päiväkodissa ja siellä on muutaman kerran jo ollut "läheltä piti" -tilanne ja olemme joutuneet jännittämään, joko korona iski meidänkin perheeseemme. Itsekin joudun käymään vähintäin kerran viikossa työpaikalla ja vaikka koetamme sielläkin tehdä työt pääasiassa omissa työhuoneissamme, joudumme toki asioita myös kasvokkain hoitamaan ja koskaanhan emme voi olla varmoja, onko joku - tai olemmeko itse oireettomia taudinkantajia. Koronatestit ovat tulleet liiankin tutuiksi!

Olipahan kesä - koronakesän 2020 muistot

Syyskuu on ehtinyt jo yli puolivälin mutta minä aion vielä muistella mennyttä kesää. Kesää, jonka me  kaikki tulemme muistamaan. Kesä, jota keväällä odotimme ja pelkäsimme. Ja joka tullessaan toi enemmän kuin olimme uskaltaneet toivoa.

Vaikka korona elelikin herroiksi keskuudessamme, saimme kuitenkin lahjaksi ihan kunnollisen kesän. Ja vaikka suurin osa meistä ei uskaltautunutkaan ulkomaille matkustamaan, pystyimme reissaamaan kotimaassa ja liikkumaan luonnossa. Saimme nähdä läheisiämme ja ystäviämmekin. 

Koronakesä 2020 - ja maailma on sittenkin kaunis

Kevät oli pitkä ja sitä elettiin koronan varjossa. Eristäytyminen, etätyöt ja huoli läheisistä ja siitä maailmasta, jossa elämme, täyttivät mielen. Kun maaliskuun alkupuolella aloitin etätyöt, kuvittelin, että huhtikuussa viimeistään palaan töihin omaan työhuoneeseeni ja työkavereiden luokse. Kahdessa viikossa koko maailma meni sekaisin ja mietin, pääsenkö toimistolle vielä syksylläkään.

Enpä vielä toukokuussakaan uskonut, että saamme lahjaksi kesän, jota voimme viettää jopa läheisiämme tavaten. Silti tämä kesä on erilainen kuin mikään ennen tätä: edelleenkin varomme virusta, pidämme turvavälit, emme kättele emmekä halaa ja kavahdamme jokaista yskäisyä ja aivastusta. Pesemme käsiämme vereslihalle ja desinfioimme ovenkahvoja ja vähän sitä sun tätä.

Saaamme kuitenkin liikkua ulkona, matkustaa ja juhliakin. Saamme tavata läheisiämme ja ystäviämme ja nauttia kesän mauista ja tuoksuista.

Äitienpäivän iltana, koronakeväällä 2020

On äitienpäivän ilta. Ulkona sataa vettä ja istun olohuoneessa nojatuolissani tyttären Micu-kissa jalkojeni juuressa. Siihen se käpertyi nukkumaan kun ensin oli yrittänyt syödä sukkiani. Tytär istuu sohvalla ja pelailee. Isäntä punkaa jotakin takapihalla.

On monella tapaa samanlainen äitienpäivän ilta kuin on ollut monina aiempinakin vuosina. Ja sittenkin niin erilainen. 

Tätä äitienpäivää on varjostanut huoli läheisistä, ystävistä ja koko maailmasta. Korona on erottanut meidät toisistamme ja pelko elää monien mielessä. Samalla korona on näyttänyt meille sen, miten elämä ja sen kulku eivät ole koskaan itsestäänselviä. Ja että tässä maailmassa me emme yksin selviä kukaan. Mutta yhdessä, toisiamme auttaen ja tukien me selviämme. Ja niin menemme läpi tämänkin ajan, joka tulee muuttamaan maailmaamme enemmän kuin mikään ennen sitä.

Vaikka korona vaikuttaakin elämäämme monin eri tavoin, on kuitenkin elettävä juuri tätä päivää. Huomisesta emme kukaan tiedä. Emme koronan aikana emmekä normioloissa. Ja siksi olemme tänäänkin juhlistaneet äitejä. Kukin omalla tavallaan.

Tänäkin pääsiäisenä aurinkomme nousi

On pääsiäispäivän ilta. Hiljaisen pääsiäisen ilta. 

Kukapa meistä olisi vielä viime vuoden lopulla osannut arvata, millainen tästä vuodesta 2020 tulee? Emme mekään, kun jouluna teimme läheistemme kanssa suunnitelmia tälle vuodelle. Oli aikeissa viettää isännän 60-vuotispäiviä huhtikuun alussa ja yhteistä pääsiäistä koko lähisuvun kanssa. 

Vaan toisin kävi. Koko maailmamme muuttui hetkessä yhden viruksen takia. Korona laittoi meidät eristäytymään läheisistämme, ystävistämme ja harrastauksistamme. Osa meistä vetäytyi etätöihin ja osalle työssäkäynti on täynnä varovaisuutta ja pelkoa. Ja liian monelta meni myös työ. 

Elämän täytti pelko ja huoli. Huoli omasta ja läheisten terveydestä ja elämästä, huoli elannosta. Pelko siitä, kuinka moni selviää tämän taudin kourista - ja pelko siitä, millainen maailma meitä odottaa, kun tästä joskus selvitään.

Hiljaista on ollut myös täällä blogissa, sillä nyt ei sanoja ole ollut.

Joillekin meistä pääsiäispyhät ovat monesti olleet  ne kaivatut vapaapäivät arjen keskelle. Toisille ne ovat olleet hyvä tilaisuus järjestää juhla, kutsua vieraita tai kyläillä itse.  Ja toki moni on pääsiäisen pyhinä myös kirkon oven avannut. Vaan näin ei ole tänä pääsiäisenä.

Nyt ei vietetä sukujuhlia eikä tavata ystäviä. Kirkkojen ovet ovat kiinni ja pääsiäisen kirkonmenot vietetään verkon striimien välityksellä.

Ajatuksia ystävyydestä ja yksinäisyydestä ystävänpäivänä 2020

Meillä Suomessa on ystävänpäivää vietetty 1980-luvulta lähtien ja kalenteriin se merkittiin virallisesti vuonna 1996. Ja toisin kuin muualla maailmassa vietettävä Valentine´s Day, on suomalainen ystävänpäivä nimenomaan ystävien muistamisen eikä vain rakastavaisten juhlapäivä.

Itse pidän tästä suomalaisesta versiosta enemmän ja vaikka siihenkin liittyvät ne punaiset sydämet ja yhä enemmän myös kaupallisuus, on se silti minusta lämpimämpi ja ehkä meille suomalaisille sopivampi tällaisenaan.

Rakkaudet kun saattavat tulla ja mennäkin - mutta oikea ystävyys pysyy. Ystävä on se, johon luotetaan, joka jakaa ilot ja surut, joka tuntee minut ja uskaltaa sanoa silloinkin, kun itse en uskalla tai ymmärrä.  Hän, joka on lähellä tai kaukana - ja tottakai, kultaakin kalliimpi.

Ystävyydestä ja sen merkityksestä voisi sanoa vaikka kuinka paljon ja olenpa siitä itsekin kirjoittanut esimerkiksi tässä ystävänpäiväpostauksessani.

Yksi kauneimmista ystävyyden kuvauksista löytyy tästä Tommy Tabermannin runosta, joka muutamalla sanalla kiteyttää tärkeimmän:

"Ystäväni, ne jotka etsivät yhtaikaa

myrskyä ja rauhaa

eivät löydä perille kulkematta käsi kädessä

miten kaukana toisistaan kulkevatkaan."

Ystävyys on suuri lahja - mutta kaikille sitä ei ole suotu. Meillä Suomessakin vailla ystävää on ihan liian moni. Nuori ja vanha. Yksin elävä tai parisuhteessa oleva. Keskellä isoa kaveripiiriä, työtovereinamme tai naapureinamme. On yhteiskunnasta syrjäytyneitä, sairaita tai työttömiä. On erilaisia ihmisiä ja on erilaisia syitä, miksi ihminen on yksin ja yksinäinen.

Kuvamuistoja vuodelta 2019

Puolittain lupasin edellisessä postauksessani tehdä koosteen viime vuodesta mutta tekemättä on jäänyt. Mitä enemmän ikää kertyy, sitä nopeammin aikakin kuluu ja vuodet viuhuvat ohi - ja vuoden vaihtuessa tuntui, ettei viime vuonna mitään erityistä ehtinyt tapahtuakaan. Kuitenkin kuvia selatessani tajusin, että vuosi piti sittenkin sisällään aika paljon.  Vaikka olemme jo tammikuun lopussa, palaan vuoteen 2019 vielä kuvamuistojen muodossa. Jotta edes itse joskus muistaisin;)

Instagram -tililläni julkaisin vuoden lopussa perinteisen Topnine -kuvan, jossa näkyvät tilini vuoden 2019 tykätyimmät kuvat. Jos tuota koostetta on uskominen, on ladyn elämään mahtunut vain hääpäivä, Turku, Micu ja omat kasvot. No - instagramissa tykätään mistä tykätään, mutta onneksi elämääni on sisältynyt paljon muutakin.

Hyvää uutta vuotta 2020 ja hyvää uutta vuosikymmentä!

Pian olemme jo uuden vuoden 2020 alussa ja entinen jää taakse. Alkaa aivan uusi vuosi ja vuosikymmen. 

Me vietämme vuodenvaihdetta jo perinteisesti isännän kanssa kotona. Seuranamme on tyttären Micu-kisuli, joka jäi tänne evakkoon joulun jälkeen tyttären lähdettyä kotiinsa Turkuun. Minun lomani ovat jatkuneet välipäivien yli, mutta tyttärellä työt kutsuivat ja ajattelimme, että kun tytär kuitenkin juhlii tänään ystäviensä kanssa, on Micun parempi olla täällä rauhassa Turun rakettien paukkeelta.

Paukkuvat ne raketit täällä Kaarinassakin ja ovat jo hyvän tovin räiskyneet, mutta Miculla on täällä ainakin seuraa - eipä se tosin näytä juuri paukkeesta välittävän, sillä tuossa se jalkojeni juuressa vetelee sikeitä.

Nautimme juhlaruokana nakkeja ja perunasalaattia sekä joulusta jääneitä suklaita. Pukukoodi on "mukavuus edellä" eli löhövaatteet ja villasukat. Olemme huuhtoneet vanhan vuoden pölyt saunan löylyissä ja lepäilleet. Pieni skumppapullo on toki varattuna ja se on tarkoitus vuodenvaihteessa korkata, mutta epäilen, että korkkaamatta jää tänäkin vuonna, sillä alakerrasta kuuluu jo isännän kuorsaus enkä taida raskia häntä herätellä.

Joulunajan ajatuksia 2019

On jouluaatto ja kaikki on jo valmiina vieraiden tulla.  Aamupäivän puuhailun jälkeen katselin ja kuuntelin Turun joulurauhan julistusta teeveestä. Vaikka Turun suurtorille ei meiltä kovin pitkä matka ole, en saanut raahattua sinne itseäni tänäkään vuonna. Joulunalusaika on ollut kiireinen ja stressaava niin töissä kuin omassakin elämässä.

Kotia on koristeltu maltillisesti ja niin kuin meillä tapana on, viimetipassa. Kuusi on tosin tönöttänyt parvekkeella jo hyvän aikaa, sillä sen suoristamisessa kuluu isännältä muutamakin päivä. Ja sen valaistuksessa toinen mokoma.

Osa joulukoristeista on vielä vintillä laatikoissaan ja saa ollakin, sillä nyt riittää, että kyntteliköt palavat, kuusi terassilla valaisee ja jouluenkelit seisovat juuri sen lipaston päällä, missä ne aina ovat tässä kodissa olleet.

Ei joulu synny pelkästä rekvisiitasta eikä kodin koreudesta. Joulu elää ihmisten sydämissä ja muistoissa. Ja synnyttää uusia muistoja.

Tänä vuonna minunkin muistoihini piirtyy hieman erilainen joulu. Vielä viime vuonna meillä kokoontuivat jouluaattona kaikki läheiseni ja rakkaani. Tänä vuonna kokoonpano on toisenlaisen. Poika on miniäehdokkaan lapsuudenkodissa ja anoppini kotonaan, jossa hänelle seuraa pitää kälyni.

Tätä joulua vietämme muistellen isännän isää, appeani ja lastemme Eino-pappaa, jonka 90-vuotisjuhlia vietimme vielä marraskuussa ja joka kaksi viikkoa ennen joulua nukkui pois.

Pyhäinpäivänä muistot elävät ja sytytän kynttilän

On pyhäinpäivän ilta. Moni juhlii tänään halloweenia, mutta meillä ei sitä juhlita. Halloweenia ei minun nuoruudessani tunnettu kuin amerikkalaisista elokuvista karkki ja keppos -lapsineen enkä ole sille myöhempinäkään vuosina lämmennyt. Lapsemme ovat tahoillaan toki saaneet sitä juhlia ja juhlivat ystävineen tänäkin iltana, mutta meillä kotona vietetään pyhäinpäivää.

Ja niin vietetään monessa muussakin suomalaiskodissa, sillä tänään ovat hautausmaat yhtenä kynttilän liekkien merenä ihmisten muistellessa poisnukkuneita läheisiään.

Meidän kynttilämme on sytytetty  terassille kanervikkoon kuten monena aiempanakin vuonna, sillä sekä isännän että minun sukujemme haudat ovat liian kaukana, jotta niille pääsisimme. Tiedän kuitenkin, että niillä kauempanakin olevilla sukuhaudoilla kynttilöiden liekit tänään lepattavat.

Kynttilöitä sytyttäessä ja liekkien lepatusta katsellessa muistelen heitä, jotka eivät enää täällä kanssamme vaella.

Kuulumisia ja syksyn värejä

Tovi jos toinenkin on jo ehtinyt vierähtää edellisestä postauksestani ja päätin vihdoin piipahtaa taas tänne blogin puolelle ja kertoa hieman kuulumisiani. Älkää pelästykö - en aio tänne monen kuukauden tekemisiäni luetella vaan ajattelin kertoa kuulumiset jo ajat sitten Keyword: Love -blogin Jonnalta poimimani haasteen muodossa.

Tässä haasteessa on tarkoitus jakaa niitä oikeita aitoja kuulumisia. En tosin tiedä, kiinnostavatko ne ketään teistä, mutta kirjoitanpa kuitenkin. Että edes itse muistaisin.

Matkalla sinne, missä ovat rakkaimmat muistot ja maisemat

Heinäkuu on jo pitkällä ja olemme isännän kanssa lomailleen jo 2,5 viikkoa. Loma alkoi niin kuin se useimpina kesinä on tavannut tehdä matkalla Pohjois-Karjalaan äitini mökille, jonne äitini ja veljeni jo Peppi-koiran kanssa olivat hieman aiemmin matkanneet.

Matka sujui taas muutaman pysähdyksen taktiikalla, ilman mutkia tai poikkeamia suoraan matkanpäähän. Emme katselleet nähtävyyksiä, poikkesimme vain välillä kahveille ja syömässä - oli kiire päästä perille.

Mökistämme Juuan Timovaarassa olen ennenkin kirjoitellut. Postauksissani "Siellä missä sielu lepää" ja "Reissunaista laulattaa" olen kertonut, mitä nuo mökkimaisemat ja tuo seutu vaaroineen, metsineen ja järvineen minulle merkitsee.

Enkä malta olla nytkään itseäni toistamatta - kun tuonne mökille ajamme ja Varkauden jälkeen siellä Heinäveden kohdilla alkavat ensimmäiset kunnon mäki- ja vaaramaisemat näkyä, tunnen jo olevani lähellä kotia.

Sitä toista kotiani tämän nykyisen lisäksi. Sitä, jossa minun juureni ovat ja joka on minun sielunmaisemani.

Juhannuksen juhlaa, kesäyön onnea

On juhannusaaton aamu ja olen jo tovin ollut hereillä. Minähän en yleensä ole se meidän perheen varhaisin mato vaan isäntä saa vapaapäivisin rauhassa kahvit keitellä aamuisin ennen kuin minä suostun silmäni avaamaan. Vaan tänään on toisin - kahvi tuoksuu jo tuossa vierelläni ja alakerrasta kuuluu isännän tasainen kuorsaus. Maailmankirjat taitavat olla vallan sekaisin;)

On tähän aikaiseen heräämiseen ihan syynsäkin - nimittäin eilinen laiskuus kostautui. Olemme lähdössä juhannuksen viettoon Sauvon farmille ja viimetipan minäni sai taas eilen illalla vallan ja jätin pakkaamiset tähän aamuun. Nyt on sitten pakattu ja pian herättelen isännän kahveille.

Ajatuksia äitienpäivänä 2019

Tänään olen ajattellut omaa äitiäni, joka on sitkein ja sisukkain nainen, jonka tunnen. Hän on kokenut lapsena sodan kauhut, tehnyt työtä oman osansa, kasvattanut lapsensa, sairastanut yhden ihmisen tarpeiksi ihan tarpeeksi, saattanut hautaan yhden lapsistaan, kaksi miestään ja vanhempansa.

Hän on nainen, joka on aina auttanut, tukenut, rohkaissut, rakastanut ja vieläkin repisi vaikka paitansa päältään, jos hänen lapsensa tai lapsenlapsensa apua tarvitsisivat. Hän on äitini - ja hän on minulle rakas.

Äitiäni en tänäkään äitienpäivänä päässyt kasvokkain onnittelemaan, Olen tästä surullinen ja tunnen vähän syyllisyyttäkin. Mutta lähtö Hollolaan ei ole vain minusta kiinni ja niinpä sain onnitella äitiäni vain puhelimitse. Onneksi on puhelin. Ja onneksi on maailman paras veli, joka lastensa ja ex-vaimonsa kanssa piti huolen siitä, ettei äitini juhlapäivää joutunut yksin viettämään. 

Kautta sortumusten voittoon - miten sujui Ekopaasto 2019?

Ekopaasto on jo loppusuoralla ja viimeiset päivät meneillään. Seitsemän viikon koitos on jo miltei ohi ja on aika tehdä tilinpäätöstä.

Miten sujui tämän vuoden paastoni? Pidinkö paastolupaukseni? Oliko vaikeaa? Ja opinko mitään - jääkö jotain itämään ja elämään?

Minullehan tämä taival oli jo kahdeksas - olen Ekopaastoa jollain muotoa viettänyt jo sen ensimmäisestä vuodesta 2012 lähtien. Alkuaikojen lupaukseni liittyivät enemmän perinteisen paaston viettoon ja kokeilin, pystynkö kieltäytymään jostain minua koukuttavasta, nautintoa tuottavasta tavasta tai ruuasta. Myöhemmin on paastooni sisältynyt myös Ekopaaston idea kieltää tai rajoittaa niitä asioita omassa elämässä, jotka ovat haitallisia luomakunnallemme. Myös omien kulutustottumusten miettiminen sekä elämän hiljentäminen ja hiljentyminen ovat tulleet osaksi paastojani - niin tänäkin vuonna.

Vanha hengellinen laulu alkaa sanoin "Kautta kärsimysten voittoon..." ja ajattelin ensin nuo sanat tuohon otsikkooni laittaa vaan enpä laittanutkaan. Vaikka helposti kuvittelisi, että jostain kieltäytyminen tai jonkin asian rajoittaminen ovat kärsimystä, eivät ne sitä sittenkään ole, sillä  kun luopuu jostain, mitä ei tarvitse ja mikä tekee hyvää itselle sekä ympäristölle, löytää kiitollisuuden  siitä mitä vielä on - ja jää aikaa ja vapautta nauttia itse elämästä.

Jos ei tieni kärsimysten kautta ole kulkenut, niin pakko on tunnustaa, että sortumusten kautta sitä on vaellettu. Kyllä - on sorruttu, mutta on myös noustu ja taas jatkettu.

Ekopaasto 2019 - ilmastonmuutosta vastaan paastolupauksilla

Tämän vuoden Ekopaasto alkaa tämän viikon keskiviikkona, 6.3. ja kestää 7 viikkoa päättyen 20.4. pääsiäiseksi.  Ensimmäinen Ekopaasto järjestettiin jo vuonna 2012 ja siitä lähtien olen siihen omalla tavallani osallistunut. Ensimmäisen kerran tästä paastosta kerroin täällä blogissani vuonna 2014 ja sen jälkeen olen joka vuosi siitä kirjoittanut. Vaikka painopisteet paastossa ovat vuosittain hieman vaihdelleet, on Ekopaaston tarkoitus aina ollut haastaa ja innostaa ihmiset osallistumaan pääsiäispaaston viettoon tavalla, joka auttaa hillitsemään ilmastonmuutosta.

Harva meistä enää kiistää ilmastonmuutoksen olevan totta ja viimeistään viime syksynä julkaistu hallitustenvälisen ilmastopaneeli ICPP:n raportti kertoi selvää kieltään siitä, että nyt on jo viime hetki vaikuttaa siihen, että lapsillamme ja lapsenlapsillamme on tällä maapallolla tulevaisuus.

kuvan logo ekopaasto.fi

Ekopaastohan on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kampanja ja tämän vuoden paastossa ihmisiä kehotetaan antamaan oma paastolupaus ja jakamaan se sosiaalisessa mediassa. Olen itse vuosien saatossa lupaillut yhtä jos toistakin ja niin teen tänäkin vuonna.

Ajatuksia ystävänpäivänä 2019

Tänään on vietetty ystävänpäivää ja ajattelin, että nyt on hyvä hetki palata blogin ja blogiystävien pariin koko alkuvuoden kestäneen blogihiljaisuuden jälkeen.

Hitaan bloggaajan manifestia noudattaen olen bloggaamisen sijaan keskittynyt ihan vain elämiseen. Jättänyt aikaa hiljaisuudelle, lukemiselle ja olemiselle.

Ja tottakai ystäville. Elämä kun on tässä ja nyt - ja niin ovat ne ihmisetkin, jotka lähellämme elävät. Huomisesta emme tiedä.

Some -maailma on niin täynnä kaikkea kiinnostavaa, että siihen saa helposti hukattua kaiken aikansa. Välillä on hyvä vain katsella ihan rauhassa, millaista se oikea elämä siellä somen ulottumattomissa onkaan. Olen tämän blogitauon aikana miettinyt hyvin paljon samoja ajatuksia kuin viisas työkaverini Mari Leppänen: "Haluan tulevana vuotena silittää enemmän ihmistä kuin puhelinta".

Kokonaanhan somesta en eroon ole päässyt, sillä sosiaalinen media on osa työtäni ja toki olen välillä käynyt vilkuilemassa, mitä teille muille kuuluu. 

Siellä ruudun takana on myös ystäviä. Osan olen tavannut kasvokkain - ja osan vain kuvien ja sanojen välityksellä. Monien teidän kanssanne olen vaihtanut ajatuksen jos toisenkin, käynyt kirjeenvaihtoa sähköpostitse, yksityisviestein tai kommentein.

Ystävyyden syntyyn ei aina tarvita näkyviä kasvoja - sielunsisaria löytyy myös sanojen takaa.

Hyvää uutta vuotta 2019!

Vuotta 2018 on jäljellä enää hetki ja pian olemme jo uuden vuoden alussa. Me vietämme vuodenvaihdetta jo perinteisesti ja tylsästi isännän kanssa kotona. Tytär toi päivällä Turusta  Micu-kisulin meille turvaan kaupungin rakettipaukkeelta, sillä itse hän suunnisti ystäviensä luo juhlimaan. Räiskyväthän ne raketit täällä Kaarinassakin ja ovat jo hyvän tovin paukkuneet, mutta Miculla on täällä ainakin seuraa.

Meidän juhlaillallisemme koostuu nakeista ja perunasalaatista - ja ehkä vähän muustakin: joulusuklaita on vielä kiitettävästi jäljellä.  Pukukoodi on "mukavuus edellä" eli löhövaatteet ja villasukat. Saunotaan ja syödään. Skumppapullo on toki varattu jääkaappiin ja se on tarkoitus vuodenvauhteessa korkata. Jos vain olemme vielä hereillä silloin - viime vuonna ei ihan onnistunut, sillä isäntä nukahti alakerran sohvalle enkä häntä raskinut sieltä herättää.

Joulunajan ajatuksia 2018

Moni meistä on jo siivonnut joulunsa laatikoiden kätköihin ja kantanut kuusensa roviolle. Meillä joulua vietetään ainakin loppiaiseen saakka - siihen itämaan tietäjien päivään, jolloin viisaat miehet vierailta mailta saapuivat tähteä seuraten kumartamaan kuningasta ja kantoivat lahjansa seimen lapselle.

Meillähän joulu koristellaan kotiin vasta juuri ennen joulua - valmista on yleensä silloin, kun joulurauha Suomen Turussa julistetaan. Silloin avataan ensimmäinen suklaarasia ja maistellaan glögiä. Joulumieltä on toki herätelty jo hyvissä ajoin joululauluin, adventtikynttilöin ja lahjoja hankkien.

Niin tänäkin vuonna - joulu saapui hiipien vaikka joulumieli olikin pitkään haussa. Koko syksy oli ollut monin tavoin raskas ja välillä mietin, mahtaako tänä vuonna joulua tullakaan.

Hyvää itsenäisyyspäivää jokaiselle maailman onnellisimman maan kansalaiselle!

Suomi - sinitaivas, järvet, metsät ja siniristilippu.
Suomi - vapaus, itsenäisyys.
Suomi - minun maani, jossa minulla on vapaus sanaan, mielipiteeseen, uskontoon.
Suomi - jonka, itsenäisyydestä on maksettu kova hinta.
Suomi - kotimaa, isänmaa.

suomalainen järvimaisema Pohjois-Karjalassa

Suomi - jossa on ollut hyvä ja turvallista kasvaa, opiskella, kasvattaa lapsia ja vanheta.