Matkalla sinne, missä ovat rakkaimmat muistot ja maisemat

Heinäkuu on jo pitkällä ja olemme isännän kanssa lomailleen jo 2,5 viikkoa. Loma alkoi niin kuin se useimpina kesinä on tavannut tehdä matkalla Pohjois-Karjalaan äitini mökille, jonne äitini ja veljeni jo Peppi-koiran kanssa olivat hieman aiemmin matkanneet.

Matka sujui taas muutaman pysähdyksen taktiikalla, ilman mutkia tai poikkeamia suoraan matkanpäähän. Emme katselleet nähtävyyksiä, poikkesimme vain välillä kahveille ja syömässä - oli kiire päästä perille.

Mökistämme Juuan Timovaarassa olen ennenkin kirjoitellut. Postauksissani "Siellä missä sielu lepää" ja "Reissunaista laulattaa" olen kertonut, mitä nuo mökkimaisemat ja tuo seutu vaaroineen, metsineen ja järvineen minulle merkitsee.

Enkä malta olla nytkään itseäni toistamatta - kun tuonne mökille ajamme ja Varkauden jälkeen siellä Heinäveden kohdilla alkavat ensimmäiset kunnon mäki- ja vaaramaisemat näkyä, tunnen jo olevani lähellä kotia.

Sitä toista kotiani tämän nykyisen lisäksi. Sitä, jossa minun juureni ovat ja joka on minun sielunmaisemani.

Kun sielussa soivat yhtä aikaa ilo ja haikeus

Niin kuin edellisessä postauksessani kerroinkin, lähdimme heti loman alkajaisiksi isännän kanssa Pohjois-Karjalaan mökille. Oli jo puoliyö, kun saavuimme perille. Tervehdittyäni jo mökillä olleita äitiäni ja veljeäni  kävelin heti ensimmäiseksi rantaan. Tarkistin vesirajan ja puiden kasvun. Haistelin tuoksuja, tunsin tuulen leikin poskellani. Oli vielä valoisaa - valoisampaa kuin täällä etelässä. 

Taivas oli pilvetön ja auringonlaskiessa vesi hohti kultaa. Ei missään muualla tuulen henkäys ole niin hellä, ei laineen liplatus kuulosta yhtä lempeältä. Ei kesä yhtä suloiselta. Olin tullut kotiin. Sinne, missä sielu lepää.

Siellä missä taivas on sininen ja valkoinen ja järven vesi hohkaa kultaa

Kävimme loman alkajaisiksi isännän kanssa siellä, missä ovat minun juureni.

Pohjois-Karjalan mökillämme olivat jo äitini ja veljeni meitä odottamassa, kun sinne maanantaina

taas tuttua mökkitietä laskeuduimme.

Ja kuten edellisessä postauksessani ounastelinkin, tarkistin paikat heti autosta ulos päästyäni.

Kaikki oli paikallaan.

Ranta juuri sellaisena kuin muistin - mitä nyt puut olivat kasvaneet.

Ja rannalta katsoessa pilkotti itse mökkikin puiden takana.

Vene oli vielä kumollaan ja tämän matkan aikana emme sitä vielä vesille laskeneet.

Ilta laskeutui hiljalleen - valoisaa oli pitkälle yöhön.

Ja pitkälle yöhön valvoin minäkin vaikka matkasta olinkin väsynyt.

En malttanut nukkua. Tiesin, että tällä kertaa saisin näissä maisemissa viettää vain pari päivää.

Kun uni alkoi painaa silmää, hiivin mökkiin, jossa nukkui jo äitini.

Miehet mökillä komennetaan yleensä nukkumaan aittaan, jotteivat kuorsauksellaan häiritsisi muita.

Niin tälläkin kertaa. 

Kun reissumme oli näinkin lyhyt, päätimme, että emme edes yritä tehdä mitään erityisempää

 kuin vain olla ja viettää aikaa yhdessä.

Kävimme kuitenkin pikaisesti tervehtimässä viereisellä mökillä kesäänsä viettävää serkkuani

 ja teimme pienen ajomatkan Kolille ja Juukaan.

Kolilta Juukaan matkatessa ohitimme Nunnanlahdessa entisen kotini, 

josta 7-vuotiaana muutin perheeni kanssa Lahteen. 

Siellä kotitalo seisoi tyhjillään, piha rehotti hoitamattomana ja äitini ja isäni sinne rakentama

 navettarakennus oli osittain tulipalossa tuhoutunut.

Pari vuotta sitten siellä poiketessamme näytti siltä, että joku olisi ollut kunnostamassa taloa

 - sinne oli silloin laitettu uudet ikkunat.

Mutta siihen kunnostus oli jäänytkin - talo näytti täysin hylätyltä.

Toisin oli isäni entisen kotitilan laita - siellä Nunnanlahdessa mäen päällä seisoi

keltainen talo kunnostettuna ja piha oli hoidettu.

Siinä talossa olin itse ensimmäiset vuoteni viettänyt ja sieltä ovat ensimmäiset muistoni.

Ohitimme tällä kertaa myös Tulikiven Kivikylän, sillä viime vuonna katsastimme sen kunnolla.

Siitä, miksi Pohjois-Karjalasta muutimme pois ja miten vuolukivikaivokset liittyvät elämäämme,

 kerroin aikoinaan postauksessani Reissunaista laulattaa, joten niistä ette uutta sepustusta kaivanne;)

Mökille palatessa olikin jo päiväkahvien aika.

Ja niin vain kahvikin maistuu mökin kuistilla paremmalta kuin missään muualla.

Kera maailman parhaiden, polvijärveläisen Kettusen leipomon vesirinkeleiden.

Ja kahvin jälkeen olikin jo hyvä kellahtaa päiväunille.

Ei missään uni tule niin nopeasti kuin mökillä.

Liekö vaikutuksensa puhtaalla, raikkaalla Pohjois-Karjalan ilmalla vai sillä, että mökillä tulee oltua

paljon ulkona? 

Tällä reissulla säätkin suosivat ulkoilmaelämää.

Aurinko lämmitti, poutapilvet lipuivat taivaalla ja välillä leuto tuuli puhalteli pientä vilvoitusta.

Eipä siinä muuta kaivattu: grillailtiin, saunottiin, uitiin.

Ja juteltiin paljon.

Muisteltiin menneitä ja suunniteltiin tulevia.

Aivan kuin veden pintaan heijastuvat pilvet, lipuivat päivätkin ohi nopeasti.

Liian nopeasti.

Sillä näitä maisemia olisin tahtonut tänäkin vuonna pitempään katsella.

Tuota maailman sinisintä taivasta, valkoisia pilviä ja vettä, joka oli pehmeä ja lämmin kuin äidin syli.

Noita polkuja, joita ovat tallanneet kaikkein rakkaimpieni askeleet.

Ja noita auringonlaskuja, joissa keltainen ja kulta hiipivät järvenselälle.

Ja jotka yön sylissä täyttävät koko taivaanrannan.

Vaan sinne oli jätettävä niin mökki ja mökkiranta - ja äitini ja veljeni, 

jotka vielä lomaansa siellä jatkavat.

Ensi kesänä, jos Luoja suo, viivymme pitempään.

Näin on isäntä pyhästi luvannut.

Eipä hän oikein muuta voinut, sillä aikamoiset motkotukset hänelle pidin siitä, 

että oli pakko hänen sitoumustensa takia reissu näin lyhyenä tehdä;)

Loma onneksi jatkuu vielä.

Sitä vietetään täällä kotona Kaarinassa, Sauvon farmilla ja pikku reissuilla kotimaassa

 sekä muutaman päivän matkalla Gdanskissa kuun lopulla.

Tavataan loman aikana myös läheisiä, ystäviä ja vieraampiakin.

Puhutaan paljon, nauretaan paljon.

Ja ehkä korkkaan sen kirjapinonkin, jonka olen yli puolen vuoden 

mittaisen lukupaastoni aikana ehtinyt kasata.

Sillä nyt, kun ei tarvitse töissä tietokoneruutua tuijottaa, 

kestää tuo kasvohalvauksessa kärsinyt silmänikin ehkä jo lukemisen.

Ainakin aion yrittää.

Wish me Luck:)

Suloista kesäviikonloppua kaikille!

Lady of The Messiä voit seurata myös 

Facebookin, Bloglovinin, Instagramin, Twitterin, Tumblr`n ja Pinterestin kautta.

Mökötystä ja tuomisia reissulta

Meidän reissumme Pohjois-Karjalaan oli todella lyhyt niinkuin kerroinkin edellisessä postauksessani Siellä missä sielu lepää. 

Isännän töiden takia aikaa oli rajallisesti ja sehän tiesi sitten sitä, että matkat ajettiin suoran kaavan mukaan kuin tuli olisi poltellut Isännän takapuolen alla. Ensin Via Kareliaa menomatkalla ja tullessa Mikkelin kautta. Pysähdyksiä vain kahvi- ja ruokatauoilla. 

Ei shoppailtu eikä pysähdytty katselemaan uusia paikkoja. Saatikka että olisi poikettu reitiltä jonnekin. 

Niinkuin nyt esimerkiksi Punkaharjulle Retrettiin.

Hieman minä asiasta taisin pari sanaa lausahtaa, sillä Isäntä yritti hyvitellä toisena mökkipäivänä käyttämällä minua kahvilla ja ostosreissulla Kolinportilla.  

Kolinportissahan sijaitsee kahvila, ravintola, parikin lahjatavara- ja matkamuistomyymälää, huoltoasema ja ruokakauppa. Paikalta voi myös ostaa paikallisten leipomoiden tuotteita, mm. ahvenkukkoja.

Kiertelin myymälät ja ihastelin tuotteita, jotka ovat suurimmaksi osaksi suomalaisia. Ja osa vieläpä sieltä Juuan ja Kolin seudulta. 

Tottahan minä vuolukiviteollisuuden tiedän, mutta sitä en ollut aiemmin tiennyt, että Juuassa on monta upeaa savikeraamiikkataiteilijaa.

Esimerkiksi Liisa Kokkosen, Sisko Sutisen, Maija Hiltusen ja Vieno Törrösen töitä löytyy Kolinportista. Samoin saattaa löytyä vielä joitain  Kermansaven astioita - Kermansaven astiatuotantohan lopetettiin vuonna 2011.

Keramiikan lisäksi tarjolla olisi ollut vaikka mita kaunista: tarjottimia, pyyhkeitä jos jonkinlaisia, kynttilöitä, nahkatuotteita, lasia. Oli Iittala-Arabian, Puttipajan ja monen muun suomalaisen valmistajan tuotteita. Hunajaa, riistatuotteita, teetä, marjaviinejä, taidekortteja, Melliksen mehiläistuotteita.

 Kaikkea kaunista ja hyödyllistä.

Niinkuin nyt nuokin alakuvassa olevat Hyvä olo - ja mökötyskivet. Sellaisethan ostin itselleni jo viime vuonna ja kerroinkin niistä tarkemmin postauksessani Reissunaista laulattaa.

Ja tuollaiset minä ostin myös tänä kesänä. 

Mökökivelle olisi ollut käyttöä jo paluumatkalla, kun Isännän kaasujalkaa painoi, 

mutta olin pakannut sen auton takaluukussa olevaan kapsäkkiin. Damn;)

On noilla kivillä toki käyttöä vastakin, sillä niillä saattaa olla osansa tai arpansa jossain tulevassa postauksessani;)

Huomenaamulla lähdemme Isännän kanssa parin päivän Tallinnan  matkalle. Ja nyt ei olla liikkeellä omalla autolla;)

Aurinkoa, lämpöä ja hyvää tahtoa kaikille!

Reissunaista laulattaa...

Pohjois-Karjalan matkalta on  kotiuduttu - ja ikävä jäi jälleen kerran: niitä maisemia, joissa sielu lepää ja joissa tunnen olevani kotona. 

Vaikka rakastan tätä Turun seutua ja merta, niin kyllä Vaara-Suomi ja järvet ovat se maisema, jossa olen omin itseni. Jossain muistissa tai geeneissä sen täytyy olla. Sillä niin nuori olin - juuri koulun kynnyksellä - kun sieltä pois muutettiin.

Meidän mökkimme, joka on äitini, veljeni perheen ja meidän perheemme käytössä, on hyvin perinteinen vanhan ajan kesämökki. Mökkiä rakennettiin sinä kesänä, kun menin naimisiin ja häämatkalta palattuamme myös Isäntä osallistui sen rakentamiseen. Hääpostauksen viimeinen kuva on otettu vielä vanhan mökin portailta ja tuo mökki kuuluu nykyisin tätini perheelle.

Mökki on siis rakennettu 80-luvun loppupuolella ja sitä on toki huollettu mutta ei muodistettu. On kuivakäymälä vähän syrjemmällä, on juokseva vesi omasta kaivosta ja sekä agrekaatti- että aurinkosähköä. Jääkaapit, hellat ja grillit toimivat kaasulla. Lämmitys hoituu vuolukivitakalla.

Itse päämökissä on tupa, makuuhuone, sauna ja pesuhuone. Lisäksi on aittarakennus, jossa on kaksi makuukammaria. 

Meille sattui tänä vuonna vähän viileämmät kelit, mikä oikeasti oli ihan hyväkin, sillä nyt eivät vaivanneet hyttyset ja paarmat ollenkaan. Ja pystyi yöllä nukkumaan, kun ei ollut tukalan kuumaa. 

Saunottiin maailman parhaassa puusaunassa, uitiinkin. Istuttiin iltaa kuistilla ja käytiin veneellä tarkistamassa lähitienoot. Tuon meidän pikkujärvemme ympärillä on monen sukulaiseni mökit ja muutamaa heistä

kävimme tervehtimässä. 

Viimeisenä iltana istuskelin vielä yömyöhällä kuistilla ja muistelin menneitä vuosia tällä mökillä: ne ensimmäiset vuodet, kun isäni vielä eli, se ensimmäinen kerta, kun tyttäremme oli puolivuotias ja konttaili pitkin mökin lattioita ja valvotti meitä puhkeavilla hampaillaan yökaudet, se ensimmäinen kesä ilman isääni, ne lukuisat kesät, kun lapsemme ovat serkkujensa kanssa mökin tantereilla tömistelleet ja laiturilla onkineet, se valtava hauki, jonka poikani virvelöi ja miten ylpeä hän siitä oli, ne kesät, jolloin lapsia ei tahtonut saada järvestä pulikoimasta pois, ne iltanuotiot ja tarinat, joita mökillä on kerrottu ja kuultu.

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun lapsemme eivät olleet mukana ja tuntui kuin yksi aikakausi olisi jälleen päättynyt. Oli mielessä haikeutta ja ikävää. Niin menee elämä eteenpäin nopeasti ettei tahdissa tahdo pysyä.

Matkan aikana kävimme Juuan kirkonkylällä kaupassa ja ajelimme takaisin mökille Nunnanlahden kautta. Katsastimme isäni vanhan kotitalon, jossa myös minä olen elänyt neljä ensimmäistä vuottani. Oli ilo nähdä, että talo mäen päällä oli hyvin hoidettu ja asuttu. 

Kävimme myös katsomassa taloa, johon muutimme tuolta mäen päältä - päätilan peri aikoinaan isäni veli ja tilasta erotettiin isälleni jonkin verran maita ja vanhempani ostivat perheelleen talon peltojen vierestä. Tuohon uuteen tilaan he rakensivat uuden navetan ja kuvittelivat, että siellä sitten elettäisiin kasvavan perheen kanssa.

Toisin kuitenkin kävi: kylältä kuoli pois vuolukivikaivos, jossa isäni oli talvikaudet työskennellyt - kesäthän kuluivat pelto- ja metsätöissä. Vielä kun Joensuusta vedettiin Juukaan uusi tie, joka kulki suoraan peltojemme halki, ei auttanut kuin miettiä muuta. Talo myytiin ja Lahdesta löytyi töitä, joten sieltä sitten ostettiin  talo. 

Talo peltojen vieressä on nyt ollut asumattomana jo usean vuoden ajan; rapistunut ja ympäristö metsittynyt. Mutta uudet ikkunat sinne oli joku laittanut. Ehkäpä talossa vielä joskus joku asustaa.

Nunnanlahden horisontissa näkyvät vuolukivilouhokset - vaarat ovat täynnä vuolukiveä ja 80-luvulla aloitettiin kylällä vuolukiven louhinta uudelleen. Noita louhoksia katsoessa mietiskelin, miten edesmennyt isäni on joskus  siellä työskennellyt. Äidilläni on tallessa vielä valokuva, jossa isäni poraa kaivoksessa. Ei ole ollut helppoa elämä tuolloin. Ja tuota samaa Nunnanlahden vuolukiveä on mökkimme takkauuni, isäni valitsema.

Jos jotakuta teistä kiinnostaa enemmän, löytyy Nunnanlahdesta ja sen vuolukiviteollisuudesta tietoa esim. täältä.

Nunnanlahdessa poikkesimme myös Kivikylässä katsastamassa, mitä kaikkea vuolukivestä nykyisin tehdäänkään. Ja tehdäänkin vaikka mitä. 

Tällä hetkellä Nunnanlahdessa toimii kaksi suurta vuolukivilouhosta ja yritystä: Tulikivi ja Nunnauuni. 

Kivikylä on Tulikiven rakentama - siellä on Kivimuseo, kahviloita, myymälöitä, esittelytiloja - vaikka mitä. Ja ympäristöön on vuolukivestä tehty penkkejä, siltoja, koristepatsaita. Jos tuollapäin liikutte, poiketkaa ihmeessä. 

Vuolukivikaivoksia on Pohjois-Karjalassa muuallakin ja vuolukiveä jalostavat monet yritykset. Vuolukivikaivosten elpyminen on tuonut seudulle uusia asukkaita ja monet ovat myös palanneet. Nunnanlahden kylä on herännyt jälleen eloon ja moni muu paikkakunta siinä ohessa.

Kolilla emme tällä kertaa käyneet, sillä halusimme viettää lyhyen aikamme mökillä. Mutta Kolinportilla poikkesimme Nunnanlahdesta tullessamme kahville ja sieltä löytyivät tämän reissun tuliaiset: Tulikiven louhimasta kivestä Vuoluset -nimisen yrityksen valmistamat kivet.

Näistä kivistä Mököllä olikin jo käyttöä matkalla kotiin, kun Isäntä halusi kokeilla uusia reittejä. Eikä tietenkään luottanut navigaattoriin. Jotta vähän seikkailtiinkin;)

Reissunaista laulattaa, sillä huomenna alkaa taas kapsäkin pakkaus; sunnuntaiaamuna lähdemme Isännän kanssa kohti Vilnaa.

Aurinkoisia päiviä ihan jokaiselle meistä!