Koronakesä 2020 - ja maailma on sittenkin kaunis

Kevät oli pitkä ja sitä elettiin koronan varjossa. Eristäytyminen, etätyöt ja huoli läheisistä ja siitä maailmasta, jossa elämme, täyttivät mielen. Kun maaliskuun alkupuolella aloitin etätyöt, kuvittelin, että huhtikuussa viimeistään palaan töihin omaan työhuoneeseeni ja työkavereiden luokse. Kahdessa viikossa koko maailma meni sekaisin ja mietin, pääsenkö toimistolle vielä syksylläkään.

Enpä vielä toukokuussakaan uskonut, että saamme lahjaksi kesän, jota voimme viettää jopa läheisiämme tavaten. Silti tämä kesä on erilainen kuin mikään ennen tätä: edelleenkin varomme virusta, pidämme turvavälit, emme kättele emmekä halaa ja kavahdamme jokaista yskäisyä ja aivastusta. Pesemme käsiämme vereslihalle ja desinfioimme ovenkahvoja ja vähän sitä sun tätä.

Saaamme kuitenkin liikkua ulkona, matkustaa ja juhliakin. Saamme tavata läheisiämme ja ystäviämme ja nauttia kesän mauista ja tuoksuista.

Äitienpäivän iltana, koronakeväällä 2020

On äitienpäivän ilta. Ulkona sataa vettä ja istun olohuoneessa nojatuolissani tyttären Micu-kissa jalkojeni juuressa. Siihen se käpertyi nukkumaan kun ensin oli yrittänyt syödä sukkiani. Tytär istuu sohvalla ja pelailee. Isäntä punkaa jotakin takapihalla.

On monella tapaa samanlainen äitienpäivän ilta kuin on ollut monina aiempinakin vuosina. Ja sittenkin niin erilainen. 

Tätä äitienpäivää on varjostanut huoli läheisistä, ystävistä ja koko maailmasta. Korona on erottanut meidät toisistamme ja pelko elää monien mielessä. Samalla korona on näyttänyt meille sen, miten elämä ja sen kulku eivät ole koskaan itsestäänselviä. Ja että tässä maailmassa me emme yksin selviä kukaan. Mutta yhdessä, toisiamme auttaen ja tukien me selviämme. Ja niin menemme läpi tämänkin ajan, joka tulee muuttamaan maailmaamme enemmän kuin mikään ennen sitä.

Vaikka korona vaikuttaakin elämäämme monin eri tavoin, on kuitenkin elettävä juuri tätä päivää. Huomisesta emme kukaan tiedä. Emme koronan aikana emmekä normioloissa. Ja siksi olemme tänäänkin juhlistaneet äitejä. Kukin omalla tavallaan.

Tänäkin pääsiäisenä aurinkomme nousi

On pääsiäispäivän ilta. Hiljaisen pääsiäisen ilta. 

Kukapa meistä olisi vielä viime vuoden lopulla osannut arvata, millainen tästä vuodesta 2020 tulee? Emme mekään, kun jouluna teimme läheistemme kanssa suunnitelmia tälle vuodelle. Oli aikeissa viettää isännän 60-vuotispäiviä huhtikuun alussa ja yhteistä pääsiäistä koko lähisuvun kanssa. 

Vaan toisin kävi. Koko maailmamme muuttui hetkessä yhden viruksen takia. Korona laittoi meidät eristäytymään läheisistämme, ystävistämme ja harrastauksistamme. Osa meistä vetäytyi etätöihin ja osalle työssäkäynti on täynnä varovaisuutta ja pelkoa. Ja liian monelta meni myös työ. 

Elämän täytti pelko ja huoli. Huoli omasta ja läheisten terveydestä ja elämästä, huoli elannosta. Pelko siitä, kuinka moni selviää tämän taudin kourista - ja pelko siitä, millainen maailma meitä odottaa, kun tästä joskus selvitään.

Hiljaista on ollut myös täällä blogissa, sillä nyt ei sanoja ole ollut.

Joillekin meistä pääsiäispyhät ovat monesti olleet  ne kaivatut vapaapäivät arjen keskelle. Toisille ne ovat olleet hyvä tilaisuus järjestää juhla, kutsua vieraita tai kyläillä itse.  Ja toki moni on pääsiäisen pyhinä myös kirkon oven avannut. Vaan näin ei ole tänä pääsiäisenä.

Nyt ei vietetä sukujuhlia eikä tavata ystäviä. Kirkkojen ovet ovat kiinni ja pääsiäisen kirkonmenot vietetään verkon striimien välityksellä.

Ajatuksia ystävyydestä ja yksinäisyydestä ystävänpäivänä 2020

Meillä Suomessa on ystävänpäivää vietetty 1980-luvulta lähtien ja kalenteriin se merkittiin virallisesti vuonna 1996. Ja toisin kuin muualla maailmassa vietettävä Valentine´s Day, on suomalainen ystävänpäivä nimenomaan ystävien muistamisen eikä vain rakastavaisten juhlapäivä.

Itse pidän tästä suomalaisesta versiosta enemmän ja vaikka siihenkin liittyvät ne punaiset sydämet ja yhä enemmän myös kaupallisuus, on se silti minusta lämpimämpi ja ehkä meille suomalaisille sopivampi tällaisenaan.

Rakkaudet kun saattavat tulla ja mennäkin - mutta oikea ystävyys pysyy. Ystävä on se, johon luotetaan, joka jakaa ilot ja surut, joka tuntee minut ja uskaltaa sanoa silloinkin, kun itse en uskalla tai ymmärrä.  Hän, joka on lähellä tai kaukana - ja tottakai, kultaakin kalliimpi.

Ystävyydestä ja sen merkityksestä voisi sanoa vaikka kuinka paljon ja olenpa siitä itsekin kirjoittanut esimerkiksi tässä ystävänpäiväpostauksessani.

Yksi kauneimmista ystävyyden kuvauksista löytyy tästä Tommy Tabermannin runosta, joka muutamalla sanalla kiteyttää tärkeimmän:

"Ystäväni, ne jotka etsivät yhtaikaa

myrskyä ja rauhaa

eivät löydä perille kulkematta käsi kädessä

miten kaukana toisistaan kulkevatkaan."

Ystävyys on suuri lahja - mutta kaikille sitä ei ole suotu. Meillä Suomessakin vailla ystävää on ihan liian moni. Nuori ja vanha. Yksin elävä tai parisuhteessa oleva. Keskellä isoa kaveripiiriä, työtovereinamme tai naapureinamme. On yhteiskunnasta syrjäytyneitä, sairaita tai työttömiä. On erilaisia ihmisiä ja on erilaisia syitä, miksi ihminen on yksin ja yksinäinen.

Kuvamuistoja vuodelta 2019

Puolittain lupasin edellisessä postauksessani tehdä koosteen viime vuodesta mutta tekemättä on jäänyt. Mitä enemmän ikää kertyy, sitä nopeammin aikakin kuluu ja vuodet viuhuvat ohi - ja vuoden vaihtuessa tuntui, ettei viime vuonna mitään erityistä ehtinyt tapahtuakaan. Kuitenkin kuvia selatessani tajusin, että vuosi piti sittenkin sisällään aika paljon.  Vaikka olemme jo tammikuun lopussa, palaan vuoteen 2019 vielä kuvamuistojen muodossa. Jotta edes itse joskus muistaisin;)

Instagram -tililläni julkaisin vuoden lopussa perinteisen Topnine -kuvan, jossa näkyvät tilini vuoden 2019 tykätyimmät kuvat. Jos tuota koostetta on uskominen, on ladyn elämään mahtunut vain hääpäivä, Turku, Micu ja omat kasvot. No - instagramissa tykätään mistä tykätään, mutta onneksi elämääni on sisältynyt paljon muutakin.