On jouluaattoilta. Täyden päivän ilta. Aamupäivän puuhailun jälkeen katselin ja kuuntelin Turun joulurauhan julistusta teeveestä. Vaikka Turun suurtorille ei meiltä kovin pitkä matka ole, en saanut raahattua sinne itseäni tänäkään vuonna. Joulunalusaika on ollut kiireinen ja stressaava niin töissä kuin omassakin elämässä. Otin jopa muutaman päivän loman ennen joulua sillä ajatuksella, että kerrankin saan ajoissa laitettua kodin joulukuntoon.
No - eihän siinä niin käynyt. Nukuin pois väsymystäni enkä saanut mitään aikaiseksi. Enkä siitä enää mitään stressiä kehittänyt, sillä näin se meillä on joulu tullut aina. Ja tuli tänäkin vuonna.
Osa joulukoristeista on vielä vintillä laatikoissaan ja saa ollakin, sillä nyt riittää, että kyntteliköt palavat, kuusi terassilla valaisee ja jouluenkelit seisovat juuri sen lipaston päällä, missä ne aina ovat tässä kodissa olleet.
Ei joulu synny pelkästä rekvisiitasta eikä kodin koreudesta. Joulu elää ihmisten sydämissä ja muistoissa. Ja synnyttää uusia muistoja.
Tänä vuonna minunkin muistoihini siirtyy hieman erilainen joulu. Vielä viime vuonna meillä kokoontuivat jouluaattona kaikki läheiseni ja rakkaani. Tänä vuonna kokoonpano on toisenlaisen. Poika on miniäehdokkaan lapsuudenkodissa ja appivanhemmat kotonaan.