Matkalla sinne, missä ovat rakkaimmat muistot ja maisemat

Heinäkuu on jo pitkällä ja olemme isännän kanssa lomailleen jo 2,5 viikkoa. Loma alkoi niin kuin se useimpina kesinä on tavannut tehdä matkalla Pohjois-Karjalaan äitini mökille, jonne äitini ja veljeni jo Peppi-koiran kanssa olivat hieman aiemmin matkanneet.

Matka sujui taas muutaman pysähdyksen taktiikalla, ilman mutkia tai poikkeamia suoraan matkanpäähän. Emme katselleet nähtävyyksiä, poikkesimme vain välillä kahveille ja syömässä - oli kiire päästä perille.

Mökistämme Juuan Timovaarassa olen ennenkin kirjoitellut. Postauksissani "Siellä missä sielu lepää" ja "Reissunaista laulattaa" olen kertonut, mitä nuo mökkimaisemat ja tuo seutu vaaroineen, metsineen ja järvineen minulle merkitsee.

Enkä malta olla nytkään itseäni toistamatta - kun tuonne mökille ajamme ja Varkauden jälkeen siellä Heinäveden kohdilla alkavat ensimmäiset kunnon mäki- ja vaaramaisemat näkyä, tunnen jo olevani lähellä kotia.

Sitä toista kotiani tämän nykyisen lisäksi. Sitä, jossa minun juureni ovat ja joka on minun sielunmaisemani.

Kun sielussa soivat yhtä aikaa ilo ja haikeus

Niin kuin edellisessä postauksessani kerroinkin, lähdimme heti loman alkajaisiksi isännän kanssa Pohjois-Karjalaan mökille. Oli jo puoliyö, kun saavuimme perille. Tervehdittyäni jo mökillä olleita äitiäni ja veljeäni  kävelin heti ensimmäiseksi rantaan. Tarkistin vesirajan ja puiden kasvun. Haistelin tuoksuja, tunsin tuulen leikin poskellani. Oli vielä valoisaa - valoisampaa kuin täällä etelässä. 

Taivas oli pilvetön ja auringonlaskiessa vesi hohti kultaa. Ei missään muualla tuulen henkäys ole niin hellä, ei laineen liplatus kuulosta yhtä lempeältä. Ei kesä yhtä suloiselta. Olin tullut kotiin. Sinne, missä sielu lepää.

Siellä missä taivas on sininen ja valkoinen ja järven vesi hohkaa kultaa

Kävimme loman alkajaisiksi isännän kanssa siellä, missä ovat minun juureni.

Pohjois-Karjalan mökillämme olivat jo äitini ja veljeni meitä odottamassa, kun sinne maanantaina

taas tuttua mökkitietä laskeuduimme.

Ja kuten edellisessä postauksessani ounastelinkin, tarkistin paikat heti autosta ulos päästyäni.

Kaikki oli paikallaan.

Ranta juuri sellaisena kuin muistin - mitä nyt puut olivat kasvaneet.

Ja rannalta katsoessa pilkotti itse mökkikin puiden takana.

Vene oli vielä kumollaan ja tämän matkan aikana emme sitä vielä vesille laskeneet.

Ilta laskeutui hiljalleen - valoisaa oli pitkälle yöhön.

Ja pitkälle yöhön valvoin minäkin vaikka matkasta olinkin väsynyt.

En malttanut nukkua. Tiesin, että tällä kertaa saisin näissä maisemissa viettää vain pari päivää.

Kun uni alkoi painaa silmää, hiivin mökkiin, jossa nukkui jo äitini.

Miehet mökillä komennetaan yleensä nukkumaan aittaan, jotteivat kuorsauksellaan häiritsisi muita.

Niin tälläkin kertaa. 

Kun reissumme oli näinkin lyhyt, päätimme, että emme edes yritä tehdä mitään erityisempää

 kuin vain olla ja viettää aikaa yhdessä.

Kävimme kuitenkin pikaisesti tervehtimässä viereisellä mökillä kesäänsä viettävää serkkuani

 ja teimme pienen ajomatkan Kolille ja Juukaan.

Kolilta Juukaan matkatessa ohitimme Nunnanlahdessa entisen kotini, 

josta 7-vuotiaana muutin perheeni kanssa Lahteen. 

Siellä kotitalo seisoi tyhjillään, piha rehotti hoitamattomana ja äitini ja isäni sinne rakentama

 navettarakennus oli osittain tulipalossa tuhoutunut.

Pari vuotta sitten siellä poiketessamme näytti siltä, että joku olisi ollut kunnostamassa taloa

 - sinne oli silloin laitettu uudet ikkunat.

Mutta siihen kunnostus oli jäänytkin - talo näytti täysin hylätyltä.

Toisin oli isäni entisen kotitilan laita - siellä Nunnanlahdessa mäen päällä seisoi

keltainen talo kunnostettuna ja piha oli hoidettu.

Siinä talossa olin itse ensimmäiset vuoteni viettänyt ja sieltä ovat ensimmäiset muistoni.

Ohitimme tällä kertaa myös Tulikiven Kivikylän, sillä viime vuonna katsastimme sen kunnolla.

Siitä, miksi Pohjois-Karjalasta muutimme pois ja miten vuolukivikaivokset liittyvät elämäämme,

 kerroin aikoinaan postauksessani Reissunaista laulattaa, joten niistä ette uutta sepustusta kaivanne;)

Mökille palatessa olikin jo päiväkahvien aika.

Ja niin vain kahvikin maistuu mökin kuistilla paremmalta kuin missään muualla.

Kera maailman parhaiden, polvijärveläisen Kettusen leipomon vesirinkeleiden.

Ja kahvin jälkeen olikin jo hyvä kellahtaa päiväunille.

Ei missään uni tule niin nopeasti kuin mökillä.

Liekö vaikutuksensa puhtaalla, raikkaalla Pohjois-Karjalan ilmalla vai sillä, että mökillä tulee oltua

paljon ulkona? 

Tällä reissulla säätkin suosivat ulkoilmaelämää.

Aurinko lämmitti, poutapilvet lipuivat taivaalla ja välillä leuto tuuli puhalteli pientä vilvoitusta.

Eipä siinä muuta kaivattu: grillailtiin, saunottiin, uitiin.

Ja juteltiin paljon.

Muisteltiin menneitä ja suunniteltiin tulevia.

Aivan kuin veden pintaan heijastuvat pilvet, lipuivat päivätkin ohi nopeasti.

Liian nopeasti.

Sillä näitä maisemia olisin tahtonut tänäkin vuonna pitempään katsella.

Tuota maailman sinisintä taivasta, valkoisia pilviä ja vettä, joka oli pehmeä ja lämmin kuin äidin syli.

Noita polkuja, joita ovat tallanneet kaikkein rakkaimpieni askeleet.

Ja noita auringonlaskuja, joissa keltainen ja kulta hiipivät järvenselälle.

Ja jotka yön sylissä täyttävät koko taivaanrannan.

Vaan sinne oli jätettävä niin mökki ja mökkiranta - ja äitini ja veljeni, 

jotka vielä lomaansa siellä jatkavat.

Ensi kesänä, jos Luoja suo, viivymme pitempään.

Näin on isäntä pyhästi luvannut.

Eipä hän oikein muuta voinut, sillä aikamoiset motkotukset hänelle pidin siitä, 

että oli pakko hänen sitoumustensa takia reissu näin lyhyenä tehdä;)

Loma onneksi jatkuu vielä.

Sitä vietetään täällä kotona Kaarinassa, Sauvon farmilla ja pikku reissuilla kotimaassa

 sekä muutaman päivän matkalla Gdanskissa kuun lopulla.

Tavataan loman aikana myös läheisiä, ystäviä ja vieraampiakin.

Puhutaan paljon, nauretaan paljon.

Ja ehkä korkkaan sen kirjapinonkin, jonka olen yli puolen vuoden 

mittaisen lukupaastoni aikana ehtinyt kasata.

Sillä nyt, kun ei tarvitse töissä tietokoneruutua tuijottaa, 

kestää tuo kasvohalvauksessa kärsinyt silmänikin ehkä jo lukemisen.

Ainakin aion yrittää.

Wish me Luck:)

Suloista kesäviikonloppua kaikille!

Lady of The Messiä voit seurata myös 

Facebookin, Bloglovinin, Instagramin, Twitterin, Tumblr`n ja Pinterestin kautta.

Lomasuunnitelmissa reissuja, kulttuuria, kotoilua ja yllätys, yllätys: remppaa

Viimeinen työpäiväni ennen lomaa oli perjantaina - ja kerrankin olin valmis lähtemään toimistolta

 ihan ihmisten ajoissa. Monesti aiemmin on käynyt niin, että vielä viime hetkillä yritän saada

 jonkin asian valmiiksi ja päivälle tulee mittaa enemmän kuin olin kuvitellutkaan.

Muistan senkin lomalle lähdön, kun jouduin manuaalisesti päivittämään erään  kolleegani työkonetta

  ja päivitys kesti ja kesti. Olin sopinut isännän kanssa, että olen kotona viimeistään klo 14  ja että

 voimme lähteä  ajelemaan kohti Pohjois-Karjalaa heti,  kunhan vielä viimeiset tavarat pakkaan mukaan. 

No - klo 14 meni ja menivät seuraavatkin tunnit, mutta enhän minä voinut jättää kolleegaa pulaan 

toimimattoman koneen kanssa - hänellä kun työt jatkuivat myös seuraavalla viikolla.

Isäntä soitteli hoppuuttelusoittoja vähän väliä ja lopulta sovimme, että hän pakkaa loput tavarani

 ja lapset autoon ja he tulevat odottelemaan minua työpaikkani pihalle.

Vähän jälkeen klo 17 olin valmis ja reissuun ja lomille lähdin vaaleissa farkuissa,

 joiden päälle olin vielä viime metreillä kaatanut kahvikupillisen.

Ja matkatavaroilla, joista puuttuivat minun lääkkeeni, kenkäni ja takkini.

Voinpa tunnustaa, että oli autossa alkumatkasta tunnelmaa.

No - siitäkin reissusta selvittiin ja hyvät muistot itse matkasta jäivät silloinkin.

Perjantaina oli isäntä jälleen vastassa mutta nyt aloitimme loman hieman rauhallisemmin.

Käväisimme työpaikkani lähellä olevassa Pinellassa nostamassa maljat lomalle.

Ja mikäs siinä oli istuskellessa - ympärillä hyöri Ruisrock-kansaa ja muitakin lomafiiliksillä liikkuvia.

Viikonloppu onkin mennyt lähinnä pihakeinussa istuskellessa ja Miku-kisulin touhuja katsellessa.

Taisin minä hieman pyykätäkin. Pakkailut odottavat.

Sillä huomenna lähdemme isännän kanssa jälleen kohti Pohjois-Karjalaa ja mökkiä.

Niihin maisemiin, missä sielu lepää.

Jo nyt tiedän, että ajamme taas suorinta reittiä. Pysähtelemme vain syömään ja jaloittelemaan.

Ei mennä tuhannen mutkan tai matkanähtävyyksien kautta meidän isännän kyydissä;)

Ja mökillä odottelevat jo äitini ja veljeni. Kiire on!

Kun ohitamme Mikkelin ja maisemaan ilmestyvät vaarat, metsät ja järvet,

 tunnen jo, että olen tulossa kotiin, sinne omaan sielunmaisemaani.

Ja viimeistään silloin, kun laskeudumme tuota pikkutietä pitkin mökin pihalle, huokaisen syvään,

vedän keuhkoihini raikasta Pohjois-Karjalan ilmaa ja istun mökin rappusille katsastamaan ympäristön.

Niin kuin aina kotiin tullessa tarkistetaan, että kaikki on paikallaan. Ja että kaikki on hyvin.

Astelen rannan laiturille äitini vanhoissa kengän lipsukkaissa ja luon katseeni järvelle päin.

Näkyykö tuo kivi? Miten korkealla on vesi? Onko naapurimökeillä asukkaita?

Illalla istun tuolle laiturille ja kuuntelen hiljaisuutta. 

Joskus kala hyppii jossain tai lintu kirkuu kauempana.

Enkä toivo kuulevani karhun karjuntaa - tai jos kuulen, toivon, että se tulee vastarannalta.

Jos sataa, en anna sen häiritä. Toivottavasti ei kuitenkaan ukkosmyrsky yllätä 

- silloin köpöttelen äkkiä sisälle ja ihailen luonnon voimia ikkunan läpi.

Tuossa sitten mietiskelen maailman menot, ilot ja surut. 

Olen lähellä Luojaani.

Muut nukkuvat jo. 

Paitsi ne miljoona hyttystä ja paarmaa, jotka todennäköisesti seuraa minulle

 pitävät ja aikanaan minutkin mökin suojiin ajavat;)

Reissulla käymme ainakin tapaamassa muutamaa sukulaistani sekä Kolilla, 

minne mökiltämme on noin 30 kilometrin matka.

Muita rientoja ei ole suunnitteilla - riittää, kun vain saamme olla ja viettää aikaa yhdessä.

Loppuviikosta ajelemmekin sitten jo isännän kanssa takaisin kotiin Kaarinaan.

 Tulemme Miku-kissan vahdiksi, sillä tytär lähtee vuorostaan omille reissuilleen.

Ja isäntä suuntaa varmaan jo viikonloppuna Sauvon farmille, 

sillä hänellä on siellä meneillään "pikku projekti".

Meillähän on viime vuodet rempattu kesälomien aikaan milloin mitäkin: 

viime kesänä kunnostettiin pitemmän kaavan kautta tyttären entinen huone minulle työhuoneeksi,

 toissa kesänä rempattiin tyttären asunto ja sitä edellisenä pojan asunto.

Viime syksynä maalattiin portaikko.

Paneloitiin myös portaikkoseinä - ja sanonpa vaan, että syksyllä taidetaan paneloida uudelleen.

Meidän isäntä kun ei ole mikään remonttireiska, vaikka itse niin kuvitteleekin.

Kaikki tehdään vähintään kaksi kertaa - välillä useamminkin.

Täällä kotona oli tarkoitus tänä kesänä aloittaa myös lattiaremppaa ja maalaushommia

 ja kauhulla odottelin, että loma menee taas rempatessa.

Me kun emme oikein isännän kanssa tahdo mahtua samaan huusholliin silloin,

 kun hän harjoittaa remontointitaitojaan - sitä ärräpäiden määrää,

 mikä niissä touhuissa syntyy, ei kestä yksikään lady - eikä oikein kukaan muukaan.

Huokaisinkin syvään helpotuksesta, kun kävi ilmi, että tyttären asunnon putkiremppa osuu

 tälle kesälle ja tytär kisunsa ja chinchillojensa kanssa muuttaa kesäksi tänne kotiimme.

Eihän nyt pikku-kisulia voi rempalla häiritä - eikä siltä pikku vintiöltä remonttirauhaa saisikaan.

Liian varhain huokaisin. Sillä isäntä keksi, että kun ei kerran kotona voi remontoida, 

tehdäänpä sitten Sauvon farmille etuoven eteen katos.

Sitä katosta hän on nyt sitten viime viikon ja tämän viikonlopun ajan väsännyt.

Ja käynyt välillä hakemassa rautakaupasta lisää lautaa ja muuta rompetta niiden tilalle, 

jotka projektin kuluessa on jo ehtinyt tuhota.

Minulla on vähän sellainen tutina, että tänä kesänä en kovin paljon Sauvon farmilla aikaa vietä;)

Onneksi on sentään muitakin lomasuunnitelmia: kuun lopulla teemme muutaman päivän

 matkan Gdanskiin ja sen lähiseuduille. Gdanskissa olemme käyneet pariin 

kertaan aiemminkin  ja tällä kertaa se valittiin lomakohteeksi aikataulusyistä:

 sinne pääsee suoraan Turun lentokentältä vajaassa kahdessa tunnissa ja säästämme matka-ajoissa.

Isännällä kun on kuulemma varastossa vielä jokunenkin projekti,

 mikä pitäisi ehtiä loman aikana saada tehdyksi.

Tehköön - minä aion käydä muutamassa konsertissa ja taidenäyttelyssä,

 ehkä kesäteatterissakin. Ja ainakin Helsingissä ihan ajan kanssa.

Mikäli vanhat merkit paikkansa pitävät, änkeää isäntä mukaan.

Tulkoon nyt sitten - kunhan lupaa olla kehuskelematta remonttitaidoillaan;)

Muuten aion vain rentoilla kotona - tytär ja kisuli pitävät seuraa ja isäntä soittaa

 välillä Sauvosta ja kertoo viimeisimmät katastroofit. Jos uskaltaa;)

Joko sinä olet lomalla? Vai joko lomasi päättyi?

Toteutuvatko sinun lomatoiveesi tänä kesänä?

Kauniita kesäpäiviä sinulle - cheers!

Lady of The Messiä voit seurata myös 

Facebookin, Bloglovinin, Instagramin, Twitterin, Tumblr`n ja Pinterestin kautta.

Auringonkultaa, ukkosen jyrinää ja muistojen havinaa

Lomani alkoi viime viikolla ja tiistaina lähdimme isännän kanssa matkaan 

kohti Pohjois-Karjalaa ja siellä olevaa äitini mökkiä. 

Matka sujui taas muutaman pysähdyksen taktiikalla, ilman mutkia tai poikkeamia suoraan matkanpäähän.

Eipä tullut tällä kertaa minullekaan mieleen mitään nähtävyyksiä lähteä kiertelemään

 - niin kiire oli päästä perille.

Mökistämme Juuan Timovaarassa olen ennenkin kirjoitellut. 

Postauksissani "Siellä missä sielu lepää" ja "Reissunaista laulattaa" olen kertonut, 

mitä nuo mökkimaisemat ja tuo seutu vaaroineen, metsineen ja järvineen minulle merkitsee.

Enkä malta olla nytkään itseäni toistamatta - kun tuonne mökille ajamme 

ja Varkauden jälkeen siellä Heinäveden kohdilla alkavat ensimmäiset kunnon mäki- ja vaaramaisemat näkyä, 

 tunnen jo olevani lähellä kotia.

Sitä toista kotiani tämän nykyisen lisäksi.

Sitä, jossa minun juureni ovat ja joka on minun sielunmaisemani.

Kun tuonne rantaan astelen ja istahdan laiturille, olen niin kotona.

Siellä ajatus on avara, mieli tyyntyy ja sieluun löytyy rauha.

Oli sää mikä tahansa, satoi tai paistoi, on tuo maisema minun sielunmaisemaani.

Niinhän se on elämässäkin: välillä sade kastelee ja hetken päästä aurinko kuivattaa.

Kun aurinko laskee lähisaarten ja niemen taakse, voisin sitä näkyä katsella vaikka kuinka kauan.

Vaikka taivas on tumma ja pilvinen, kultaa aurinko laskiessaan maiseman.

Ja järven vesi toistaa kaiken. Pilvet. Puut. Auringonlaskun.

Kunnes kulta pikkuhiljaa hiipuu vaaleanpunaiseksi kajoksi ja aurinko katoaa hetkeksi.

Silti täysin pimeä ei Pohjois-Karjalan yö tähän aikaan vuodesta ole.

Tällä matkalla emme tarvinneet hellevaatteita. 

Mutta vaikka pilvet eivät kauas karanneetkaan, emme myöskään pahasti kastuneet.

Sateet osuivat aikoihin, jolloin olimme joko nukkumassa tai käymässä Nunnanlahden Kivikylässä.

Olimme sinne nimittäin sopineet kahvitreffit ystäviemme kanssa, 

jotka olivat juuri viime viikoksi vuokranneet mökin Kolilta.

Vaikka emme kastuneetkaan, yhden hurjan ukkosmyrskyn kyllä koimme.

Torstaina iltapäivällä ukkonen jyrähteli kunnolla - tuntui, että mökkikin tärisi.

Kuuro meni nopeasti ohi mutta illemmalla huomasimme, että järven toisella rannalla metsässä nousi sankka savu. 

Ripeästi se nousi yli metsänrajan ja savunhaju levisi meidänkin rantaamme saakka.

Ilmeisesti salama oli iskenyt kunnolla ja metsässä oli pieni tulipesäke päässyt kytemään.

Onneksi oli niin märkää, ettei palo laajemmalle levinnyt, sillä parin tunnin kuluttua oli savu jo kadonnut

 - savunhaju tuntui vielä lievästi seuraavanakin aamuna.

Tälläkin kertaa mökillä olivat kanssamme äitini ja veljeni, jotka siellä viettävät kesäisin monta viikkoa ja viikonloppua

 - Hollolasta on niin paljon lyhyempi matka ajella tuonne kuin täältä Kaarinasta. 

Mökkimme on tavallinen hirsimökki ilman mukavuuksia.

Aurinkopaneeli antaa sähköä sen verran kuin tarvitaankin - valot ja telkkari toimivat.

Jääkaappi ja hella tarvitsevat kaasupullonsa.

Ja lämmitys hoituu vuolukivitakalla.

Netti toimii - jos toimii, sillä kenttä tuolla katoaa välillä.

.

Äitini ja isäni rakensivat mökin sinä kesänä, kun menimme isännän kanssa kihloihin.

Kihlajaismatkalta Korfulta menimme suoraan tuonne rakennuksille ja isäntäkin on ehtinyt 

muutaman naulan mökkiimme iskeä.

Ennen tätä mökkiä vietimme kesiä suvun mökillä, joka sijaitsee parinsadan metrin 

päässä tästä nykyisestä ja joka on nykyisin tätini omistuksessa. 

Mökkimme toiselle puolelle rakensi toinen tätini samanlaisen mökin kuin meidänkin mökkimme. 

Ja saman järven rannoilla on äitini puoleisen suvun mökkejä enemmänkin.

Suvun kaukana toisistaan asuvat jäsenet tapaavat täällä kesäisin toisiaan

 - tosin tällä matkalla tapasimme vain serkkuni, joka asusti viereisessä mökissä.

Kun minulle ja veljelleni alkoi syntyä jälkikasvua ja tilat mökissä käydä ahtaiksi,

 laajennettiin entistä varastoa aitaksi, jossa on lisää nukkumatilaa. 

Isänihän ei ehtinyt montaa kesää tässä rakentamassaan mökissä viettää, 

sillä näille hänellekin niin rakkaille maille hän menehtyi metsää istuttaessaan. 

Isä kuoli saappaat jalassa ja onnellisena miehenä. 

Hän oli ehtinyt nähdä ensimmäiset lapsenlapsensa, minun tyttäreni ja veljeni pojan, ja hoitaakin heitä.

Poikaani ja veljeni tytärtä ei isäni ehtinyt enää nähdä.

Mutta luulen, että kyllä hän sieltä pilvien päältä on vuosien saatossa katsellut ja hymyillyt, 

kun tanner on serkusten askelista tömissyt.

Näitäkin kivilaattoja pitkin ovat lapsemme askeltaneet rantalaiturille ja uimaan. 

Voi sitä riemunkiljuntaa - kyllä se on kuulunut aika kauas.

Ja kun tuolla laiturinnokalla oikein pistin silmäni kiinni, melkein saatoin ne itsekin kuulla.

Mökkitontillemme kylvettiin aikoinaan nurmikko ja sitä hoidettiinkin aikansa,

 kunnes lopulta päätimme, että annamme nurmikon sammaloitua.

Tontti on luonnon keskellä - miksi yrittää muuttaa kaunista luontotonttia joksikin muuksi?

Sen verran luonnontilainen tontti on, että sieltä voi puolukat suoraan suuhunsa poimia ja saunavastat sitoa.

Viime vuoden postauksessani lupasin, että tänä vuonna mökillä vietämme pitemmän ajan kuin silloin.

Vaan toisin kävi; emme pystyneet reissussa olemaan kuin neljä päivää.

Perjantaina oli palattava kotiin, sillä Viiru odotti hoitajiaan.

Matkamme ajan vietti tyttäremme yöt täällä kotonamme ja hoiti Viirua, mutta viikonlopuksi ei hänkään

 - eikä myöskään poikani - pystynyt lupautumaan kissan hoitajaksi.

Joten perjantaina sanoimme jälleen kerran näkemiin mökille.

Mökille ja muistoille, joita siellä on syntynyt ja onneksi syntyy edelleenkin.

Niin tälläkin matkalla.

Kuin myös niillä tulevillakin - jos Luoja suo.

Onko sinulla rakasta paikkaa, johon liittyy muistoja?

Ja millainen on sinun sielunmaisemasi?

Hyvää uutta viikkoa ja kesää kaikille!

Lady of The Messiä voit seurata myös 

Facebookin, Bloglovinin, Instagramin, Twitterin, Tumblr`n ja Pinterestin kautta.

Mökötystä ja tuomisia reissulta

Meidän reissumme Pohjois-Karjalaan oli todella lyhyt niinkuin kerroinkin edellisessä postauksessani Siellä missä sielu lepää. 

Isännän töiden takia aikaa oli rajallisesti ja sehän tiesi sitten sitä, että matkat ajettiin suoran kaavan mukaan kuin tuli olisi poltellut Isännän takapuolen alla. Ensin Via Kareliaa menomatkalla ja tullessa Mikkelin kautta. Pysähdyksiä vain kahvi- ja ruokatauoilla. 

Ei shoppailtu eikä pysähdytty katselemaan uusia paikkoja. Saatikka että olisi poikettu reitiltä jonnekin. 

Niinkuin nyt esimerkiksi Punkaharjulle Retrettiin.

Hieman minä asiasta taisin pari sanaa lausahtaa, sillä Isäntä yritti hyvitellä toisena mökkipäivänä käyttämällä minua kahvilla ja ostosreissulla Kolinportilla.  

Kolinportissahan sijaitsee kahvila, ravintola, parikin lahjatavara- ja matkamuistomyymälää, huoltoasema ja ruokakauppa. Paikalta voi myös ostaa paikallisten leipomoiden tuotteita, mm. ahvenkukkoja.

Kiertelin myymälät ja ihastelin tuotteita, jotka ovat suurimmaksi osaksi suomalaisia. Ja osa vieläpä sieltä Juuan ja Kolin seudulta. 

Tottahan minä vuolukiviteollisuuden tiedän, mutta sitä en ollut aiemmin tiennyt, että Juuassa on monta upeaa savikeraamiikkataiteilijaa.

Esimerkiksi Liisa Kokkosen, Sisko Sutisen, Maija Hiltusen ja Vieno Törrösen töitä löytyy Kolinportista. Samoin saattaa löytyä vielä joitain  Kermansaven astioita - Kermansaven astiatuotantohan lopetettiin vuonna 2011.

Keramiikan lisäksi tarjolla olisi ollut vaikka mita kaunista: tarjottimia, pyyhkeitä jos jonkinlaisia, kynttilöitä, nahkatuotteita, lasia. Oli Iittala-Arabian, Puttipajan ja monen muun suomalaisen valmistajan tuotteita. Hunajaa, riistatuotteita, teetä, marjaviinejä, taidekortteja, Melliksen mehiläistuotteita.

 Kaikkea kaunista ja hyödyllistä.

Niinkuin nyt nuokin alakuvassa olevat Hyvä olo - ja mökötyskivet. Sellaisethan ostin itselleni jo viime vuonna ja kerroinkin niistä tarkemmin postauksessani Reissunaista laulattaa.

Ja tuollaiset minä ostin myös tänä kesänä. 

Mökökivelle olisi ollut käyttöä jo paluumatkalla, kun Isännän kaasujalkaa painoi, 

mutta olin pakannut sen auton takaluukussa olevaan kapsäkkiin. Damn;)

On noilla kivillä toki käyttöä vastakin, sillä niillä saattaa olla osansa tai arpansa jossain tulevassa postauksessani;)

Huomenaamulla lähdemme Isännän kanssa parin päivän Tallinnan  matkalle. Ja nyt ei olla liikkeellä omalla autolla;)

Aurinkoa, lämpöä ja hyvää tahtoa kaikille!

Siellä missä sielu lepää

Tänäkin kesänä, kun saavuin tänne, Pohjois-Karjalaan, Timovaaran mökillemme, kävelin heti ensimmäiseksi rantaan. Tarkistin vesirajan ja puiden kasvun. Haistelin tuoksuja, tunsin tuulen leikin poskellani.

 Ei missään muualla tuulen henkäys ole niin hellä, ei laineen liplatus kuulosta yhtä lempeältä. Ei kesä yhtä suloiselta. 

Olen tullut kotiin. 

Sinne, missä sielu lepää. 

Järvet, horisontissa siirtävät vaarat, metsät - siinä on sielunmaisemani.

Ja taivas -  päivällä valkoista ja sinistä,  illalla vaaleanpunaista.

Ja keskiyöllä oranssinpunaista.

Pilvet jatkavat kulkuaan. 

Niin minäkin - kun sinne toiseen kotiin, Kaarinaan, lähtiessä nousemme mökkitietä, tunnen jo ikävää.

 Ensi kesänä, jos Luoja suo, aion olla täällä pitempään. Tulen rauhassa. Muistelen rauhassa muistot.

Muistot omista lapsuuskesistä, muistot isästäni, joka mökin äitini kanssa rakensi ja joka näille maille menehtyi, muistot lasteni askelten töminästä pihalla, kalareissut, peli-illat, lettukestit, sateen ropinat katossa ja tarinat.

Perhe, suku ja luonto. Yhdessä vietetty aika. Sitä mitä ei enää ole. Paitsi muistoissa.

Nyt on uusi aika. Silti tuo paikka tuolla säilyy. Ja sen pihapiirissä syntyvät uudet muistot. 

Pohjois-Karjalasta, mökistämme ja siitä, miten sieltä lapsena muutin, olen kertonut aiemmin postauksessani Reissunaista laulattaa, kun kerroin viime kesän matkastamme. 

Ikävä jäi. Ja silti: onnellinen olen siitä, että saan tuolla käydä - ja siitä, että en asu siellä. Sillä koteja voi olla monta.

Maa, jota ei enää ole

Ikävöin maahan jota ei ole,

sillä kaikkea mikä on olen väsynyt himoamaan.

Kuu kertoo minulle hopeaisin kirjaimin

maasta jota ei ole.

Maasta, jossa kaikki toiveemme täyttyvät ihmeellisesti,

maasta, jossa kaikki kahleemme kirvoittuvat,

maasta, jossa vilvoitamme raadeltuja otsiamme

kuun kasteessa.

Elämäni oli kuuma harha.

Mutta yhden olen löytänyt ja yhden olen totisesti voittanut –

tien maahan jota ei ole.

Maassa jota ei ole

kulkee rakastettuni, otsallansa sädehtivä kruunu.

Ken on rakastettuni? Yö on pimeä

ja tähdet vapisevat vastaukseksi.

Ken on rakastettuni? Mikä hänen nimensä?

Taivaat kaartuvat korkeammiksi,

ja ihmislapsi vajoaa äärettömiin usviin

vastausta tietämättä.

Mutta ihmislapsi ei ole mitään muuta kuin varmuus.

Ja se kohottaa kätensä kaikkia taivaita korkeammalle.

Ja vastaus tulee: Minä olen se, jota rakastat

ja aina olet rakastava.

- Edith Södergran -

Kesän suloa ja auringonsäteitä kaikille!