Pohjois-Karjalan matkalta on kotiuduttu - ja ikävä jäi jälleen kerran: niitä maisemia, joissa sielu lepää ja joissa tunnen olevani kotona.
Vaikka rakastan tätä Turun seutua ja merta, niin kyllä Vaara-Suomi ja järvet ovat se maisema, jossa olen omin itseni. Jossain muistissa tai geeneissä sen täytyy olla. Sillä niin nuori olin - juuri koulun kynnyksellä - kun sieltä pois muutettiin.
Meidän mökkimme, joka on äitini, veljeni perheen ja meidän perheemme käytössä, on hyvin perinteinen vanhan ajan kesämökki. Mökkiä rakennettiin sinä kesänä, kun menin naimisiin ja häämatkalta palattuamme myös Isäntä osallistui sen rakentamiseen. Hääpostauksen viimeinen kuva on otettu vielä vanhan mökin portailta ja tuo mökki kuuluu nykyisin tätini perheelle.
Mökki on siis rakennettu 80-luvun loppupuolella ja sitä on toki huollettu mutta ei muodistettu. On kuivakäymälä vähän syrjemmällä, on juokseva vesi omasta kaivosta ja sekä agrekaatti- että aurinkosähköä. Jääkaapit, hellat ja grillit toimivat kaasulla. Lämmitys hoituu vuolukivitakalla.
Itse päämökissä on tupa, makuuhuone, sauna ja pesuhuone. Lisäksi on aittarakennus, jossa on kaksi makuukammaria.
Meille sattui tänä vuonna vähän viileämmät kelit, mikä oikeasti oli ihan hyväkin, sillä nyt eivät vaivanneet hyttyset ja paarmat ollenkaan. Ja pystyi yöllä nukkumaan, kun ei ollut tukalan kuumaa.
Saunottiin maailman parhaassa puusaunassa, uitiinkin. Istuttiin iltaa kuistilla ja käytiin veneellä tarkistamassa lähitienoot. Tuon meidän pikkujärvemme ympärillä on monen sukulaiseni mökit ja muutamaa heistä
kävimme tervehtimässä.
Viimeisenä iltana istuskelin vielä yömyöhällä kuistilla ja muistelin menneitä vuosia tällä mökillä: ne ensimmäiset vuodet, kun isäni vielä eli, se ensimmäinen kerta, kun tyttäremme oli puolivuotias ja konttaili pitkin mökin lattioita ja valvotti meitä puhkeavilla hampaillaan yökaudet, se ensimmäinen kesä ilman isääni, ne lukuisat kesät, kun lapsemme ovat serkkujensa kanssa mökin tantereilla tömistelleet ja laiturilla onkineet, se valtava hauki, jonka poikani virvelöi ja miten ylpeä hän siitä oli, ne kesät, jolloin lapsia ei tahtonut saada järvestä pulikoimasta pois, ne iltanuotiot ja tarinat, joita mökillä on kerrottu ja kuultu.
Tämä oli ensimmäinen kerta, kun lapsemme eivät olleet mukana ja tuntui kuin yksi aikakausi olisi jälleen päättynyt. Oli mielessä haikeutta ja ikävää. Niin menee elämä eteenpäin nopeasti ettei tahdissa tahdo pysyä.
Matkan aikana kävimme Juuan kirkonkylällä kaupassa ja ajelimme takaisin mökille Nunnanlahden kautta. Katsastimme isäni vanhan kotitalon, jossa myös minä olen elänyt neljä ensimmäistä vuottani. Oli ilo nähdä, että talo mäen päällä oli hyvin hoidettu ja asuttu.
Kävimme myös katsomassa taloa, johon muutimme tuolta mäen päältä - päätilan peri aikoinaan isäni veli ja tilasta erotettiin isälleni jonkin verran maita ja vanhempani ostivat perheelleen talon peltojen vierestä. Tuohon uuteen tilaan he rakensivat uuden navetan ja kuvittelivat, että siellä sitten elettäisiin kasvavan perheen kanssa.
Toisin kuitenkin kävi: kylältä kuoli pois vuolukivikaivos, jossa isäni oli talvikaudet työskennellyt - kesäthän kuluivat pelto- ja metsätöissä. Vielä kun Joensuusta vedettiin Juukaan uusi tie, joka kulki suoraan peltojemme halki, ei auttanut kuin miettiä muuta. Talo myytiin ja Lahdesta löytyi töitä, joten sieltä sitten ostettiin talo.
Talo peltojen vieressä on nyt ollut asumattomana jo usean vuoden ajan; rapistunut ja ympäristö metsittynyt. Mutta uudet ikkunat sinne oli joku laittanut. Ehkäpä talossa vielä joskus joku asustaa.
Nunnanlahden horisontissa näkyvät vuolukivilouhokset - vaarat ovat täynnä vuolukiveä ja 80-luvulla aloitettiin kylällä vuolukiven louhinta uudelleen. Noita louhoksia katsoessa mietiskelin, miten edesmennyt isäni on joskus siellä työskennellyt. Äidilläni on tallessa vielä valokuva, jossa isäni poraa kaivoksessa. Ei ole ollut helppoa elämä tuolloin. Ja tuota samaa Nunnanlahden vuolukiveä on mökkimme takkauuni, isäni valitsema.
Jos jotakuta teistä kiinnostaa enemmän, löytyy Nunnanlahdesta ja sen vuolukiviteollisuudesta tietoa esim. täältä.
Nunnanlahdessa poikkesimme myös Kivikylässä katsastamassa, mitä kaikkea vuolukivestä nykyisin tehdäänkään. Ja tehdäänkin vaikka mitä.
Tällä hetkellä Nunnanlahdessa toimii kaksi suurta vuolukivilouhosta ja yritystä: Tulikivi ja Nunnauuni.
Kivikylä on Tulikiven rakentama - siellä on Kivimuseo, kahviloita, myymälöitä, esittelytiloja - vaikka mitä. Ja ympäristöön on vuolukivestä tehty penkkejä, siltoja, koristepatsaita. Jos tuollapäin liikutte, poiketkaa ihmeessä.
Vuolukivikaivoksia on Pohjois-Karjalassa muuallakin ja vuolukiveä jalostavat monet yritykset. Vuolukivikaivosten elpyminen on tuonut seudulle uusia asukkaita ja monet ovat myös palanneet. Nunnanlahden kylä on herännyt jälleen eloon ja moni muu paikkakunta siinä ohessa.
Kolilla emme tällä kertaa käyneet, sillä halusimme viettää lyhyen aikamme mökillä. Mutta Kolinportilla poikkesimme Nunnanlahdesta tullessamme kahville ja sieltä löytyivät tämän reissun tuliaiset: Tulikiven louhimasta kivestä Vuoluset -nimisen yrityksen valmistamat kivet.
Näistä kivistä Mököllä olikin jo käyttöä matkalla kotiin, kun Isäntä halusi kokeilla uusia reittejä. Eikä tietenkään luottanut navigaattoriin. Jotta vähän seikkailtiinkin;)
Reissunaista laulattaa, sillä huomenna alkaa taas kapsäkin pakkaus; sunnuntaiaamuna lähdemme Isännän kanssa kohti Vilnaa.
Aurinkoisia päiviä ihan jokaiselle meistä!
