Loma alkoi vihdoin. Pakko on tunnustaa, että tänä vuonna sitä olenkin kaivannut, sillä pitkin kevättä ja alkukesää on ollut sen verran kiirettä, että akut kaipaavat täydellistä lataamista.
Eilen oli ensimmäinen virallinen lomapäivä ja tätä iloa kestää viisi viikkoa. Siirryimme isännän kanssa lomamoodiin viettämällä viikonlopun Sauvon farmilla ja minä vain lepäsin. Isäntä paiskoi töitä karsimalla pöpelikköä talon ympäriltä ja raivaussaha sai kyllä kyytiä. Meillä on hieman erilaiset tavat irrottautua töistä - minä vaihdan vapaalle ja otan rennosti, isäntä taas punkaa pihalla tai touhuaa aina jotain.
Tänään lähdemme ajelemaan kohti
Pohjois-Karjalan mökkiä. Sinne minun sielunmaisemaani. Sinne, missä taivas on sininen ja valkoinen ja järven vesi hohkaa kultaa. Ja minne en
viime kesänä päässyt äidin sairastaessa ollenkaan.
Tänä kesänä pääsen jälleen muistojeni maisemaan. Kotiin. Ja siellä ovat jo odottamassa äitini ja veljeni. Viime kesänä oli hetkiä, että olin jo luopua toivosta, että näitä yhteisiä kesiä mökillä meille vielä koittaa. Vaan koittipa sittenkin. Niitä elämän suuria lahjoja, joista on syytä olla kiitollinen.
Pakkailin eilen jo täällä kodin remonttikaaoksen keskellä ja koska luvassa näyttäisi olevan lämpöisiä säitä, on matkakassi normaalia kevyempi. Mökillä on kyllä lämpöisiä vaatteita ja kumisaappaita odottamassa ja kassissa hellekelien kamppeita, mutta mökkielämään kuuluu myös varustautuminen kaikenlaisten haavereiden ja pikkuvammojen varalle.