Matkalla sinne, missä ovat rakkaimmat muistot ja maisemat

Heinäkuu on jo pitkällä ja olemme isännän kanssa lomailleen jo 2,5 viikkoa. Loma alkoi niin kuin se useimpina kesinä on tavannut tehdä matkalla Pohjois-Karjalaan äitini mökille, jonne äitini ja veljeni jo Peppi-koiran kanssa olivat hieman aiemmin matkanneet.

Matka sujui taas muutaman pysähdyksen taktiikalla, ilman mutkia tai poikkeamia suoraan matkanpäähän. Emme katselleet nähtävyyksiä, poikkesimme vain välillä kahveille ja syömässä - oli kiire päästä perille.

Mökistämme Juuan Timovaarassa olen ennenkin kirjoitellut. Postauksissani "Siellä missä sielu lepää" ja "Reissunaista laulattaa" olen kertonut, mitä nuo mökkimaisemat ja tuo seutu vaaroineen, metsineen ja järvineen minulle merkitsee.

Enkä malta olla nytkään itseäni toistamatta - kun tuonne mökille ajamme ja Varkauden jälkeen siellä Heinäveden kohdilla alkavat ensimmäiset kunnon mäki- ja vaaramaisemat näkyä, tunnen jo olevani lähellä kotia.

Sitä toista kotiani tämän nykyisen lisäksi. Sitä, jossa minun juureni ovat ja joka on minun sielunmaisemani.