Työpaikan vanhin nainen

Työpaikaltani on viimeisen kuukauden aikana jäänyt kaksi naista eläkkeelle ja itselleni valkeni se tosiasia, että olen toimistomme vanhin nainen.

Eihän meitä siellä kovin montaa ole - vain kahdeksan - mutta minä olen nyt tämän joukon nestorinna.

Pakko myöntää, että hieman kirpaisi.

Muistan sen, miten nuorempana niitä vanhempia naisia - siis yli nelikymppisiä - katseli ja ihmetteli, 

miten ne voivatkin olla niin kaavoihin kangistuneita. 

Ja aina kaikkea uutta vastaan.

Jo vuosia sitten päätin, että sitten kun minä olen tuossa tilanteessa, haluan käyttäytyä toisin. 

En halua hangata vastaan kaikkea uutta, en haikailla vanhan perään

 - enkä piikitellä tai arvostella nuorempia tai yleensäkään ketään.

Ja olen jopa sopinut erään työkaverini kanssa, että jos minussa alkaa tuon kaltaisia piirteitä esiintymään, sopii potkaista ahterille - ja kunnolla.

Meidän työyhteisössämme ei kovin nuoria olekaan - ja miehissä on sentään minuakin vanhempia.

Silti - työpaikan vanhin nainen!

Viime viikolla täytin vielä vuosia - niitä on nyt sitten 58.

Facebook -seinälleni sain hurjan määrän onnentoivotuksia

 - ja erään kaverin onniteltua työpaikan vanhinta naista, oli eräs toinen kaveri sitten kirjoittanut: 

The First Lady of The Office.

Aah - tämä kuulosti jo paljon paremmalta - niinpä päätinkin, 

että tästä lähtien olen sitten meidän työpaikkamme The First Lady.

Tietenkin kaikella sillä arvovallalla ja kunnioitettavuudella, jotka tuohon titteliin sisältyvät;)

Justiinsa - tuon kun ääneen sanon seuraavassa henkilökuntapalaverissa, minut passitetaan suoraan

 johonkin laitokseen, missä hoidetaan tällaisia First Ladyja ja muutamaa Prinsessaa;)

Iästä ja siitä, miten ikääntymiseen itse suhtaudun, kirjoittelin jo viime kesänä postauksessani

Ikähän on vain numeroita - vai onko?

Sen kirjoituksen sanoihin voin vieläkin täysillä yhtyä.

Iän tuomat muutokset ulkonäössä on vain hyväksyttävä

 - samoin se,  että kroppa ei ihan kaikkeen siihen taivu mihin aiemmin. 

Ja että tulee vaivoja ja kremppoja.

Mutta siihen voin vaikuttaa, miten niihin muutoksiin itse suhtaudun.

Voin yrittää taistella kaikin keinoin ulkoisia muutoksia vastaan ja yrittää näyttää nuoremmalta.

Ei onnistu - vaikka mitä hoitoja ja leikkauksia itselleni teettäisin, iän näkee

 - sen näkee silmistä, ihosta; sen näkee käsistä ja kaulasta; sen näkee jaloista. 

Ja sen näkee  myös ryhdistä.

Voin heittäytyä sairaaksi ja vanhaksi.

Ja alkaa valittemaan vaivojani.

Ja sitä, miten ennen kaikki oli paremmin.

Ja että maailma on kohdellut minua huonosti ja epäoikeudenmukaisesti.

Voin heittäytyä katkeraksi vanhaksi akaksi.

Tai voin katsoa näitä ryppyjäni ja kiittää niistä: 

tuo ryppy tuli siitä murheesta - mutta selvitty on

 - tai nuo rypyt sain kaikista niistä iloisista ja hauskoista hetkistä, 

joita olen lähimpieni ja ystävieni kanssa vuosien saatossa saanut kokea.

Ja  nauranut vatsa niin kippuralla, että kyllä se vatsalihasjumpasta on käynyt.

Minunkin rypyissäni on kyllä näitä molempia - mutta enemmän niitä naurunryppyjä.  

Voin kiittää siitä, että jalat toimivat - tällä hetkellä tosin vielä leikkauksen jäljiltä klenkkaillen

 - mutta toimivat kuitenkin.

Fibromyalgia yrittää välillä tehdä tepposiaan, mutta pitäähän se nyt joka Ladylla jokin sellainen 

vaiva olla, jolle voi sanoa: Et pirulainen minua lannista!

Voin kiittää siitä, että mitään pahempaa ei ole juuri nyt.

Ja että lähimmillä ovat asiat tarpeeksi hyvin.

Että asiat ovat  juuri tänään näin - siitä olen kiitollinen ja onnellinen.

Sillä huomisesta ei ole varmuutta kenelläkään - eiliseen ei voi palata.

Ja kyllähän ikääntymiseen liittyy monia hyviäkin puolia:

tässä iässä uskaltaa jo olla oma itsensä - ei enää tarvitse välittää muiden mielipiteistä, 

kunhan ei satuta ketään käytöksellään.

Ei ole pakko enää juosta oravanpyörässä - töitä on tehtävä ja niitä teenkin mielelläni, 

mutta ei minulla enää mitään suuria urahaaveita ole. 

Viihdyn työssäni ja tottakai haluan siinä edelleen kehittyä - ei kukaan ole koskaan valmis

 - ja uusia asioita tulee koko ajan eteen.

Mutta luulenpa, että tästä työstä tulen jäämään eläkkeelle, jos Luoja elinpäiviä suo.

Ja hyvä niin.

Ja vaikka ikää tulee, ei se tarkoita, että ihmisen mieli vanhenee

 - ajatukset voivat välillä heittää ihan samalla lailla häränpyllyä kuin nuorempana, 

sydän pomppailla jännityksestä ja elämykset voivat viedä melkein taivaisiin.

Vaikka kuuta en enää tavoittelekaan, niin tähtiin kurkotan!

Rokkijalka vipattaen ja kukkahattu kutreilla keikkuen!

Sydän sykkyrällä ilosta ja nauraen elämälle.

Ja tottakai huulet punattuina;)

Olla henkisesti nuori - mitä se itseasiassa tarkoittaa? 

Ei sitä, että haikailisi nuoruuden perään, vaan sitä, että on avoin elämälle ja kaikelle sille,

 mitä se meille vanhemmillekin vielä tuo.

Ja että on valmis kokeilemaan uutta ja vierastakin. 

Niinkuin nyt sitäkin, että pistää blogin pystyyn ja höpöttelee siellä kaiken maailman asiat.

Ja näyttää vielä ryppyisen naamansakin;)

Samalla ymmärrän toki senkin, että kaikille tällainen asenne ei ole mahdollinen

  - joskus elämä vie liian raskaille poluille ja antaa sellaisia taakkoja, 

että jo tämän päivän eläminen on raskasta. 

Tässä iässä suostun jo myöntämään senkin, että en tule jäämään historian kirjoihin. 

eikä minusta tullut filosofian tohtoria eikä Nobelin palkinnon saajaa.

Sitävastoin olen saanut enemmän rakkautta ja ystävyyttä kuin ikinä osasin odottaa. 

Ja se taitaa kuitenkin olla tärkeämpää kuin saada nimensä historian lehdille! 

Sen verran minussa kuitenkin on vielä jäljellä nuoruuden aikaista hippityttöä, punkkaria ja

 maailmanparantajaa, että tämän maailman vääryyksille osaan huutaa: Ei!

Sen maailmanparannuksen aloitan aamuisin katsomalla peiliin ja sanon itselleni:

 Olet hyvä noin - käyttäydy silti niin, ettet tallo kenenkään varpaille.

Äläkä anna kenenkään talloa omillesi! 

Niille omille varpailleni melkein talloin itse viime viikolla, kun tulin töistä kotiin.

Lähellä kotiani on lastentarha ja kuljen sen ohi kotiin palatessa. 

Tie siinä lastentarhan aidan vieressä oli peilikirkasta jäätä ja todella liukas

 ja siinä kun köpöttelin hyvin hitaasti, joka askelta varoen ja tuolla kipeällä jalalla klenkaten, 

kuului sieltä aidan takaa iloinen pienen lapsen huikkaus: "Hei vanhus!" 

Vähänkös kolahti!  

Mutta hieman sentään lohdutti, että takanani tuleva ainakin puolet

 minua nuorempi nainen sai saman huikkauksen;)

Eiköhän uskalleta olla kaikki hyviä ja täydellisiä ihan joka iässä.  

Keskeneräisinäkin.  

Sillä niin vanhaksi ei voi tulla, että valmiiksi tulisi.

Mutta voi tulla The First Ladyksi!

Ruusu on ruusu, vaikka siinä olisi piikkejäkin - ja ruusu se on tuolta Isännän synttäriruusujen takaa kurkisteleva kuihtunut ruusukin;)

Iloa tähän viikkoon kaikille ja kaiken ikäisille!

Lady of The Messiä voit seurata

Facebookin, Blogilistan, Bloglovinin, Instagramin ja Twitterin kautta