Hääpäivä - hopeinen sellainen

Instagram -tiliäni seuraavat lienevätkin huomanneet, että meillä oli Isännän kanssa tiistaina 25. hääpäivä. Hopeahäät.

Isäntä tuli maanantai-iltana töistä ja toi ison puskan punaisia ruusuja ja kakun. 

Veikkaanpa, että anoppi oli häntä muistuttanut tulevasta hääpäivästä ja puska oli repäisty töistä tullessa lähikaupasta. Ja Isännän teki mieli kakkua. No, oli miten oli, puska oli komea. Ja nyt jo kuihtunut;)

Meidän tapamme juhlistaa hääpäivää on yleensä ollut yhtä vaatimaton kuin olivat häämmekin. Tiistaina kävimme töiden jälkeen perheen kanssa syömässä ja olipa Isäntä muistanut minua lahjoillakin, jotka toilettikäyntini aikana olivat ilmaantuneet ravintolan pöydälle. Kovin minä ilahduin. 

Ja suikkasin pusun armastukseni poskelle. 

Hääpäivästämme ja häämatkastahan kerroin jo vuosi sitten, joten niihin en enää palaile. Sen verran sanon, että hääpäivän vietosta emme tällä kertaa poliisikyydillä kotiin palanneet;)

Tuossa postauksessa kerroin myös siitä, miten yhteiset vuotemme ovat sujuneet. Tämä viimeisin vuosi on taas hurahtanut hurjaa vauhtia - ja silti paljon on siihenkin mahtunut. 

Poikammehan muutti viime elokuussa Turkuun tuohon 9 kilometrin päähän ja nyt on sitten tytärkin lähdössä. Hänhän valmistui  keväällä kuvataiteilijaksi ja on valmis lentämään kotipesästä. 

Hän muuttaa siihen ihan pojan naapuriin - ei sentään samaan taloon vaan kadun vastakkaiselle puolelle. 

Ja kuten viime vuonnakin, edessä on taas remontti heti elokuun alussa, kunhan asunnossa  oleva vuokralainen muuttaa siitä pois. Onneksi tällä kertaa selviämme hieman vähemmällä kuin pojan asunnon kanssa - nyt ei tarvitse kuin maalata seinät ja keittokomeron kaapistot. 

Niinpä me jäämme sitten syksyllä Isännän kanssa kaksin. No, onhan meillä sentään Viiru -kissa. 

Mutta kyllä se outoa eloa tulee olemaan. Tottahan minä iloitsen siitä, että nuoret lähtevät ja uskaltavat kokeilla siipiensä kantoa, mutta tiedän jo nyt, että ikävä tulee olemaan sydämessä vielä pitkään. Ja elämä kovin erilaista.

Täällä me sitten Isännän kanssa istumme sohvalla ja ihmettelemme elämän menoa. 

Kaksi vanhaa köpöttelijää toinen toistamme tukien. Ja edelleen käsi kädessä.

Tiistaina ei ollut vaikeuksia löytää kiitosaiheita tämän vuoden kiitoskirjaani. 

Yksi niistä oli kiitos tuosta omasta jörrikkäukkosestani. Olet sinä, ukkokulta, edelleenkin aika armas. Enempää en tässä ilkeä tunnustella. 

25 vuotta avioliittoa on pitkä aika ja siihen on mahtunut paljon. On ollut kompromissia ja konsestusta, monellakin tapaa. On opeteltu sietämään toisen epätäydellisyyttä - mutta ennenkaikkea sitä omaa epätäydellisyyttä. Kuitenkin - elämä on kohdellut meitä hyvin. Ja olemme kohdelleet toisiamme hyvin. Niinkuin avioliittolupauksessa luvataan, olemme tahtoneet. Sillä sitä se yhteiselämä vaatii, yhteistä tahtoa saada se onnistumaan. Toivottavasti jatkossakin.

Tänään on viimeinen työpäivä ennen lomaa. Tänä kesänä loma jakaantuu kahtia - ensin kolme viikkoa lomaa, sitten viikko töitä ja elokuun alussa vielä pari viikkoa lomaa. 

Ensi viikon alussa lähdemme Isännän kanssa Pohjois-Karjalan mökille muutamaksi päiväksi, sitten käväisemme pikavisiitillä Tallinnassa ja heinäkuun puolivälin jälkeen tulevatkin jo ystävämme Chicacosta vieraiksemme. Aiomme majoittaa heidät Sauvon farmille, joten sekin täytyy ehtiä laittaa vieraskuntoon.

Ja elokuussa onkin sitten jo tyttären asunnon remontti. Ja minulla kuun lopussa edessä jalkaleikkaus.

Joten nyt se on köpöteltävä, jos köpötellä mielii!

Oikein hyvää viikonloppua kaikille!