Siellä missä sielu lepää

Tänäkin kesänä, kun saavuin tänne, Pohjois-Karjalaan, Timovaaran mökillemme, kävelin heti ensimmäiseksi rantaan. Tarkistin vesirajan ja puiden kasvun. Haistelin tuoksuja, tunsin tuulen leikin poskellani.

 Ei missään muualla tuulen henkäys ole niin hellä, ei laineen liplatus kuulosta yhtä lempeältä. Ei kesä yhtä suloiselta. 

Olen tullut kotiin. 

Sinne, missä sielu lepää. 

Järvet, horisontissa siirtävät vaarat, metsät - siinä on sielunmaisemani.

Ja taivas -  päivällä valkoista ja sinistä,  illalla vaaleanpunaista.

Ja keskiyöllä oranssinpunaista.

Pilvet jatkavat kulkuaan. 

Niin minäkin - kun sinne toiseen kotiin, Kaarinaan, lähtiessä nousemme mökkitietä, tunnen jo ikävää.

 Ensi kesänä, jos Luoja suo, aion olla täällä pitempään. Tulen rauhassa. Muistelen rauhassa muistot.

Muistot omista lapsuuskesistä, muistot isästäni, joka mökin äitini kanssa rakensi ja joka näille maille menehtyi, muistot lasteni askelten töminästä pihalla, kalareissut, peli-illat, lettukestit, sateen ropinat katossa ja tarinat.

Perhe, suku ja luonto. Yhdessä vietetty aika. Sitä mitä ei enää ole. Paitsi muistoissa.

Nyt on uusi aika. Silti tuo paikka tuolla säilyy. Ja sen pihapiirissä syntyvät uudet muistot. 

Pohjois-Karjalasta, mökistämme ja siitä, miten sieltä lapsena muutin, olen kertonut aiemmin postauksessani Reissunaista laulattaa, kun kerroin viime kesän matkastamme. 

Ikävä jäi. Ja silti: onnellinen olen siitä, että saan tuolla käydä - ja siitä, että en asu siellä. Sillä koteja voi olla monta.

Maa, jota ei enää ole

Ikävöin maahan jota ei ole,

sillä kaikkea mikä on olen väsynyt himoamaan.

Kuu kertoo minulle hopeaisin kirjaimin

maasta jota ei ole.

Maasta, jossa kaikki toiveemme täyttyvät ihmeellisesti,

maasta, jossa kaikki kahleemme kirvoittuvat,

maasta, jossa vilvoitamme raadeltuja otsiamme

kuun kasteessa.

Elämäni oli kuuma harha.

Mutta yhden olen löytänyt ja yhden olen totisesti voittanut –

tien maahan jota ei ole.

Maassa jota ei ole

kulkee rakastettuni, otsallansa sädehtivä kruunu.

Ken on rakastettuni? Yö on pimeä

ja tähdet vapisevat vastaukseksi.

Ken on rakastettuni? Mikä hänen nimensä?

Taivaat kaartuvat korkeammiksi,

ja ihmislapsi vajoaa äärettömiin usviin

vastausta tietämättä.

Mutta ihmislapsi ei ole mitään muuta kuin varmuus.

Ja se kohottaa kätensä kaikkia taivaita korkeammalle.

Ja vastaus tulee: Minä olen se, jota rakastat

ja aina olet rakastava.

- Edith Södergran -

Kesän suloa ja auringonsäteitä kaikille!