Siellä missä sielu lepää

Tänäkin kesänä, kun saavuin tänne, Pohjois-Karjalaan, Timovaaran mökillemme, kävelin heti ensimmäiseksi rantaan. Tarkistin vesirajan ja puiden kasvun. Haistelin tuoksuja, tunsin tuulen leikin poskellani.

 Ei missään muualla tuulen henkäys ole niin hellä, ei laineen liplatus kuulosta yhtä lempeältä. Ei kesä yhtä suloiselta. 

Olen tullut kotiin. 

Sinne, missä sielu lepää. 

Järvet, horisontissa siirtävät vaarat, metsät - siinä on sielunmaisemani.

Ja taivas -  päivällä valkoista ja sinistä,  illalla vaaleanpunaista.

Ja keskiyöllä oranssinpunaista.

Pilvet jatkavat kulkuaan. 

Niin minäkin - kun sinne toiseen kotiin, Kaarinaan, lähtiessä nousemme mökkitietä, tunnen jo ikävää.

 Ensi kesänä, jos Luoja suo, aion olla täällä pitempään. Tulen rauhassa. Muistelen rauhassa muistot.

Muistot omista lapsuuskesistä, muistot isästäni, joka mökin äitini kanssa rakensi ja joka näille maille menehtyi, muistot lasteni askelten töminästä pihalla, kalareissut, peli-illat, lettukestit, sateen ropinat katossa ja tarinat.

Perhe, suku ja luonto. Yhdessä vietetty aika. Sitä mitä ei enää ole. Paitsi muistoissa.

Nyt on uusi aika. Silti tuo paikka tuolla säilyy. Ja sen pihapiirissä syntyvät uudet muistot. 

Pohjois-Karjalasta, mökistämme ja siitä, miten sieltä lapsena muutin, olen kertonut aiemmin postauksessani Reissunaista laulattaa, kun kerroin viime kesän matkastamme. 

Ikävä jäi. Ja silti: onnellinen olen siitä, että saan tuolla käydä - ja siitä, että en asu siellä. Sillä koteja voi olla monta.

Maa, jota ei enää ole

Ikävöin maahan jota ei ole,

sillä kaikkea mikä on olen väsynyt himoamaan.

Kuu kertoo minulle hopeaisin kirjaimin

maasta jota ei ole.

Maasta, jossa kaikki toiveemme täyttyvät ihmeellisesti,

maasta, jossa kaikki kahleemme kirvoittuvat,

maasta, jossa vilvoitamme raadeltuja otsiamme

kuun kasteessa.

Elämäni oli kuuma harha.

Mutta yhden olen löytänyt ja yhden olen totisesti voittanut –

tien maahan jota ei ole.

Maassa jota ei ole

kulkee rakastettuni, otsallansa sädehtivä kruunu.

Ken on rakastettuni? Yö on pimeä

ja tähdet vapisevat vastaukseksi.

Ken on rakastettuni? Mikä hänen nimensä?

Taivaat kaartuvat korkeammiksi,

ja ihmislapsi vajoaa äärettömiin usviin

vastausta tietämättä.

Mutta ihmislapsi ei ole mitään muuta kuin varmuus.

Ja se kohottaa kätensä kaikkia taivaita korkeammalle.

Ja vastaus tulee: Minä olen se, jota rakastat

ja aina olet rakastava.

- Edith Södergran -

Kesän suloa ja auringonsäteitä kaikille!

Lazy Lady´s Weekend - ja taaskin jäi hommat tekemättä

Sunnuntai-ilta. Odottelen perhettä kotiin. Lähtivät eilen aamuvarhain reissuun ja jättivät minut poloisen tänne kotiin eläintenvahdiksi. Ei minusta tosin tässä flunssassa minnekään lähtijäksi olisi ollutkaan. Tämä tauti tuntuu olevan sitkeää sorttia. Luulin jo viime viikolla, kun kuumetta ei enää ollut, että tästähän selvittiinkin vähällä. Toisin taisi käydä. Olin jo töissäkin loppuviikosta - nuhataudissa ja yskässä, mutta suhtkoht kunnossa muuten. Nyt se pirulainen sitten kävi ilkeäksi eilen - koko oikeanpuoleinen kaulu turposi illalla ja särki niin hiivatisti. Ei muuta kuin Buranaa naamaan ja sipulikääre kaulan ympärille. Viime yönä nukuin siltä säryltä varmaan 2 tuntia. No, otin eilen kyllä Viirun kanssa päivällä kahdet päivätorkut ja tänään vielä yhdet. Nyt on turvotus laskenut, mutta särkee vieläkin. Kai se on pakko huomenna lääkärille käydä näyttämässä. 

Jotta kivasti meni viikonlopun suunnitelmat uusiksi - olin suunnitellut ompelevani verhoja ja jatkavani ikuista vaatehuoneprojektia. En ole jaksanut.

Viikolla oli sentään mukaviakin hetkiä: syntymäpäivä ja ystävänpäivä peräkkäisinä päivinä. Molemmat tosin kuumeessa, mutta kukkasin perhe ilahdutti vanhenevaa äiti-parkaa. Ja sain alkuviikosta vihdoin kotiutettua postista Mummula mutkan takana -blogin ihanan Henkkumaarian lähettämän arpajaisvoittoni. Nyt olen sitä sitten ihastellut ja mietiskellyt paikkaa - mutta taidan laittaa piiloon ja ottaa esille vasta ensi syksynä, kun taas kaipailen valoa - tuossa kranssissa on nimittäin valot, jotka eivät tässä kuvassa valitettavasti näy. Henkkumaaria on itse tehnyt kranssin ja minusta se on kaunis ja herkkä - eikös vaan teistäkin?

Viikonloppu on siis mennyt mukavasti särkylääkkeitä napsien, päivätorkkuja ottaen ja lueskellen. Silloin, kun olen kipeä ja sairas, minulla on yleensä aina sängyn tai sohvan vierellä kirja tai useampikin. Nyt yritin aloittaa Nälkäpelin lukemista, mutta ei siitä mitään tullut, kun silmät eivät pysyneet auki. Mutta lueskelinpa yhden lempirunoilijani Edith Södergranin runoja ja katselin samalla kuvia Helene Schjerfbeckin tauluista. Tuo takimmaisen kirjan kannessa oleva Helenen omakuva muistutti suuresti sen kummituksen kuvaa, joka tänä aamuna minua peilistä tuijotteli;)

Ja tietenkin - päivätorkkukaverini Viiru piti minulle vähän komentoa

 - kun ei muitakaan palvelijoita ollut paikalla...

Huomenna olisi heti aamusta hammaslääkäri - kuinkahan mahdan sinne tämän kaulani kanssa uskaltautua?

No, se on aamun murhe - nyt iltakahvin keittoon ja iltapala pöytään odottamaan kotiintulijoita.

Vielä: tervetuloa uudet lukijat Mervi blogista Pellavasydän ja Seija blogista Stella Vanilja - toivottavasti viihdytte täällä! 

Ja tietenkin - Oikein Hyvää viikonalkua kaikille!