Lomani alkoi viime viikolla ja tiistaina lähdimme isännän kanssa matkaan
kohti Pohjois-Karjalaa ja siellä olevaa äitini mökkiä.
Matka sujui taas muutaman pysähdyksen taktiikalla, ilman mutkia tai poikkeamia suoraan matkanpäähän.
Eipä tullut tällä kertaa minullekaan mieleen mitään nähtävyyksiä lähteä kiertelemään
- niin kiire oli päästä perille.
Mökistämme Juuan Timovaarassa olen ennenkin kirjoitellut.
mitä nuo mökkimaisemat ja tuo seutu vaaroineen, metsineen ja järvineen minulle merkitsee.
Enkä malta olla nytkään itseäni toistamatta - kun tuonne mökille ajamme
ja Varkauden jälkeen siellä Heinäveden kohdilla alkavat ensimmäiset kunnon mäki- ja vaaramaisemat näkyä,
tunnen jo olevani lähellä kotia.
Sitä toista kotiani tämän nykyisen lisäksi.
Sitä, jossa minun juureni ovat ja joka on minun sielunmaisemani.
Kun tuonne rantaan astelen ja istahdan laiturille, olen niin kotona.
Siellä ajatus on avara, mieli tyyntyy ja sieluun löytyy rauha.
Oli sää mikä tahansa, satoi tai paistoi, on tuo maisema minun sielunmaisemaani.
Niinhän se on elämässäkin: välillä sade kastelee ja hetken päästä aurinko kuivattaa.
Kun aurinko laskee lähisaarten ja niemen taakse, voisin sitä näkyä katsella vaikka kuinka kauan.
Vaikka taivas on tumma ja pilvinen, kultaa aurinko laskiessaan maiseman.
Ja järven vesi toistaa kaiken. Pilvet. Puut. Auringonlaskun.
Kunnes kulta pikkuhiljaa hiipuu vaaleanpunaiseksi kajoksi ja aurinko katoaa hetkeksi.
Silti täysin pimeä ei Pohjois-Karjalan yö tähän aikaan vuodesta ole.
Tällä matkalla emme tarvinneet hellevaatteita.
Mutta vaikka pilvet eivät kauas karanneetkaan, emme myöskään pahasti kastuneet.
Olimme sinne nimittäin sopineet kahvitreffit ystäviemme kanssa,
jotka olivat juuri viime viikoksi vuokranneet mökin Kolilta.
Vaikka emme kastuneetkaan, yhden hurjan ukkosmyrskyn kyllä koimme.
Torstaina iltapäivällä ukkonen jyrähteli kunnolla - tuntui, että mökkikin tärisi.
Kuuro meni nopeasti ohi mutta illemmalla huomasimme, että järven toisella rannalla metsässä nousi sankka savu.
Ripeästi se nousi yli metsänrajan ja savunhaju levisi meidänkin rantaamme saakka.
Ilmeisesti salama oli iskenyt kunnolla ja metsässä oli pieni tulipesäke päässyt kytemään.
Onneksi oli niin märkää, ettei palo laajemmalle levinnyt, sillä parin tunnin kuluttua oli savu jo kadonnut
- savunhaju tuntui vielä lievästi seuraavanakin aamuna.
Tälläkin kertaa mökillä olivat kanssamme äitini ja veljeni, jotka siellä viettävät kesäisin monta viikkoa ja viikonloppua
- Hollolasta on niin paljon lyhyempi matka ajella tuonne kuin täältä Kaarinasta.
Mökkimme on tavallinen hirsimökki ilman mukavuuksia.
Aurinkopaneeli antaa sähköä sen verran kuin tarvitaankin - valot ja telkkari toimivat.
Jääkaappi ja hella tarvitsevat kaasupullonsa.
Ja lämmitys hoituu vuolukivitakalla.
Netti toimii - jos toimii, sillä kenttä tuolla katoaa välillä.
.
Äitini ja isäni rakensivat mökin sinä kesänä, kun menimme isännän kanssa kihloihin.
Kihlajaismatkalta Korfulta menimme suoraan tuonne rakennuksille ja isäntäkin on ehtinyt
muutaman naulan mökkiimme iskeä.
Ennen tätä mökkiä vietimme kesiä suvun mökillä, joka sijaitsee parinsadan metrin
päässä tästä nykyisestä ja joka on nykyisin tätini omistuksessa.
Mökkimme toiselle puolelle rakensi toinen tätini samanlaisen mökin kuin meidänkin mökkimme.
Ja saman järven rannoilla on äitini puoleisen suvun mökkejä enemmänkin.
Suvun kaukana toisistaan asuvat jäsenet tapaavat täällä kesäisin toisiaan
- tosin tällä matkalla tapasimme vain serkkuni, joka asusti viereisessä mökissä.
Kun minulle ja veljelleni alkoi syntyä jälkikasvua ja tilat mökissä käydä ahtaiksi,
laajennettiin entistä varastoa aitaksi, jossa on lisää nukkumatilaa.
Isänihän ei ehtinyt montaa kesää tässä rakentamassaan mökissä viettää,
sillä näille hänellekin niin rakkaille maille hän menehtyi metsää istuttaessaan.
Isä kuoli saappaat jalassa ja onnellisena miehenä.
Hän oli ehtinyt nähdä ensimmäiset lapsenlapsensa, minun tyttäreni ja veljeni pojan, ja hoitaakin heitä.
Poikaani ja veljeni tytärtä ei isäni ehtinyt enää nähdä.
Mutta luulen, että kyllä hän sieltä pilvien päältä on vuosien saatossa katsellut ja hymyillyt,
kun tanner on serkusten askelista tömissyt.
Näitäkin kivilaattoja pitkin ovat lapsemme askeltaneet rantalaiturille ja uimaan.
Voi sitä riemunkiljuntaa - kyllä se on kuulunut aika kauas.
Ja kun tuolla laiturinnokalla oikein pistin silmäni kiinni, melkein saatoin ne itsekin kuulla.
Mökkitontillemme kylvettiin aikoinaan nurmikko ja sitä hoidettiinkin aikansa,
kunnes lopulta päätimme, että annamme nurmikon sammaloitua.
Tontti on luonnon keskellä - miksi yrittää muuttaa kaunista luontotonttia joksikin muuksi?
Sen verran luonnontilainen tontti on, että sieltä voi puolukat suoraan suuhunsa poimia ja saunavastat sitoa.
Viime vuoden postauksessani lupasin, että tänä vuonna mökillä vietämme pitemmän ajan kuin silloin.
Vaan toisin kävi; emme pystyneet reissussa olemaan kuin neljä päivää.
Perjantaina oli palattava kotiin, sillä Viiru odotti hoitajiaan.
Matkamme ajan vietti tyttäremme yöt täällä kotonamme ja hoiti Viirua, mutta viikonlopuksi ei hänkään
- eikä myöskään poikani - pystynyt lupautumaan kissan hoitajaksi.
Joten perjantaina sanoimme jälleen kerran näkemiin mökille.
Mökille ja muistoille, joita siellä on syntynyt ja onneksi syntyy edelleenkin.
Niin tälläkin matkalla.
Kuin myös niillä tulevillakin - jos Luoja suo.
Onko sinulla rakasta paikkaa, johon liittyy muistoja?
Ja millainen on sinun sielunmaisemasi?
Hyvää uutta viikkoa ja kesää kaikille!
Lady of The Messiä voit seurata myös
