On äitienpäivän ilta. Ulkona sataa vettä ja istun olohuoneessa nojatuolissani tyttären Micu-kissa jalkojeni juuressa. Siihen se käpertyi nukkumaan kun ensin oli yrittänyt syödä sukkiani. Tytär istuu sohvalla ja pelailee. Isäntä punkaa jotakin takapihalla. On monella tapaa samanlainen äitienpäivän ilta kuin on ollut monina aiempinakin vuosina. Ja sittenkin niin erilainen.
Tätä äitienpäivää on varjostanut huoli läheisistä, ystävistä ja koko maailmasta. Korona on erottanut meidät toisistamme ja pelko elää monien mielessä. Samalla korona on näyttänyt meille sen, miten elämä ja sen kulku eivät ole koskaan itsestäänselviä. Ja että tässä maailmassa me emme yksin selviä kukaan. Mutta yhdessä, toisiamme auttaen ja tukien me selviämme. Ja niin menemme läpi tämänkin ajan, joka tulee muuttamaan maailmaamme enemmän kuin mikään ennen sitä. Vaikka korona vaikuttaakin elämäämme monin eri tavoin, on kuitenkin elettävä juuri tätä päivää. Huomisesta emme kukaan tiedä. Emme koronan aikana emmekä normioloissa. Ja siksi olemme tänäänkin juhlistaneet äitejä. Kukin omalla tavallaan.
ovat jo pitkään tehneet työtä yksinäisten auttamiseksi.
Kirkon Palveleva puhelin auttaa pahimmassa hädässä ja monet seurakunnat järjestävät
erilaista toimintaa, mihin yksinäiset ovat tervetulleita.
Seurakunnissa on myös jo useampana jouluna järjestetty esim. yksinäisten joulu -tapahtumia,
mutta enemmänkin voisi tehdä - ja pitäisi tehdä!
Sillä vaikka kuinka tapahtumia järjestetään, ei todella yksinäinen niihin lähde,
jollei hänellä ole ketään, jonka kanssa yhdessä lähteä.
Mitä itse voin tehdä?
Voin tukea rahallisesti näitä auttavia järjestöjä - ja voin miettiä, voinko tänään edes soittaa
jollekin yksinäiselle. Kutsua kylään tai sopia vaikka yhteisestä kävelylenkistä tai kahvihetkestä.
Sillä aivan varmaa on, että minunkin kaveripiiristäni muutama yksinäinen löytyy.
Ja niin löytyy sinunkin.
Yksi suosikkikirjoistani jo nuoruudestani lähtien on ollut Tove Janssonin
"Kuka lohduttaisi Nyytiä?" ja jo sen alku pysäyttää:
"Olipa kerran pikku Nyyti Nyytiäinen, hän ihan yksin asui taloaan ja talo oli myöskin yksinäinen. Hän usvan turvin pakeni ja katos kokonaan ja ovet jätti auki ja lamput palamaan. Ja Nyyti kulki vain ja kulki maailmalla, ei nähnyt missään tutun tuttua. Nyt kuka lohduttaisi Nyytiä ja sanois vaikka näin: jää ilman ystäviä se ken kääntää selän muihin päin. "
Syitä siihen, miksi kukin on selkänsä muille kääntänyt, on tuhansia - mutta toivoisinpa,
että kaikille yksinäisille kävisi samoin kuin Nyytillekin - ja toiselle yksinäiselle, Tuitulle:
"Ja Tuittu ruusut sai ja kirjeen luki ja nimenkin hän tarkkaan tavasi.
Ah, posken punaruusut häntä puki ja Nyytille hän sylin avasi ja kuiskas: unohda jo mennyt kamaluus, on edessämme kaikki kauneus ja ihanuus. Nyt lohdutamme toisiamme, emme koskaan enää pelkää!"
Helppoahan se ei ollut Nyytille eikä Tuitullekaan, mutta möröt karkotettiin ja yhdessä selvittiin.
Yhdessä, ystävän kanssa, selviää melkein mistä tahansa.
Elämän möröistäkin.
Ja yhdessä, ystävän kanssa, näyttää kaikki kauniimmalta ja ihanammalta.
Tänään ei Ystävänpäivän kuvassani ole punaisia sydämiä ja hattaroita,
vaan kuvan kädet kuuluvat kahdelle rakkaalle, jotka ovat ystäviä olleet jo monen monta vuosikymmentä
ja annettakoon sen verran periksi Valentine´s Dayllekin, että käsi-kädessä kulkijat ovat myös aviopari;)
Niitä sydämiä lähetän sinulle tämän laulun välityksellä - olen sen ennenkin blogissani jakanut,
mutta sen verran hyvin siinä on ystävyyttä kuvattu, että kyllä se toisenkin jaon kestää:
