Tänään vietämme ystävänpäivää ja vietämme sitä hyvin erilaisissa oloissa kuin vielä viime vuonna. Tai muinakaan vuosina meidän elinaikanamme. Covid19 -virus tuli ja iski meihin sellaisella voimalla, että emme juurikaan ole voineet tavata läheisiämme ja ystäviämme kasvotusten.
Onneksi saimme viime kesän, jolloin saatoimme hieman hengittää vapaammin ja ehkä tavatakin muutamaa ystäväämme. Kunnes sitten syksyn koittaessa jouduimme taas rajoittamaan elinpiiriämme niin, että ystävien kanssa yhteydenpito on hoidettu puhelimitse tai netin kautta.
Olen onnekas, sillä kanssani asustaa puoliso ja minulla on lapset, joita olen voinut tavata. Tytärtä olen tavannut liki viikottain - hän tekee etätyötä ja hänellä on oma ystäväkuplansa, jonka sisällä hän tapaa muutamaa ystäväänsä. Poikaani ja miniääni tapaan harvemmin, sillä vaikka poikani tekee etätyötä, käy miniäni töissä päiväkodissa ja siellä on muutaman kerran jo ollut "läheltä piti" -tilanne ja olemme joutuneet jännittämään, joko korona iski meidänkin perheeseemme. Itsekin joudun käymään vähintäin kerran viikossa työpaikalla ja vaikka koetamme sielläkin tehdä työt pääasiassa omissa työhuoneissamme, joudumme toki asioita myös kasvokkain hoitamaan ja koskaanhan emme voi olla varmoja, onko joku - tai olemmeko itse oireettomia taudinkantajia. Koronatestit ovat tulleet liiankin tutuiksi!
Meillä Suomessa on ystävänpäivää vietetty 1980-luvulta lähtien ja kalenteriin se merkittiin virallisesti vuonna 1996. Ja toisin kuin muualla maailmassa vietettävä Valentine´s Day, on suomalainen ystävänpäivä nimenomaan ystävien muistamisen eikä vain rakastavaisten juhlapäivä.
Itse pidän tästä suomalaisesta versiosta enemmän ja vaikka siihenkin liittyvät ne punaiset sydämet ja yhä enemmän myös kaupallisuus, on se silti minusta lämpimämpi ja ehkä meille suomalaisille sopivampi tällaisenaan.
Rakkaudet kun saattavat tulla ja mennäkin - mutta oikea ystävyys pysyy. Ystävä on se, johon luotetaan, joka jakaa ilot ja surut, joka tuntee minut ja uskaltaa sanoa silloinkin, kun itse en uskalla tai ymmärrä. Hän, joka on lähellä tai kaukana - ja tottakai, kultaakin kalliimpi.
Ystävyydestä ja sen merkityksestä voisi sanoa vaikka kuinka paljon ja olenpa siitä itsekin kirjoittanut esimerkiksi tässä ystävänpäiväpostauksessani.
Yksi kauneimmista ystävyyden kuvauksista löytyy tästä Tommy Tabermannin runosta, joka muutamalla sanalla kiteyttää tärkeimmän:
"Ystäväni, ne jotka etsivät yhtaikaa
myrskyä ja rauhaa
eivät löydä perille kulkematta käsi kädessä
miten kaukana toisistaan kulkevatkaan."
Ystävyys on suuri lahja - mutta kaikille sitä ei ole suotu. Meillä Suomessakin vailla ystävää on ihan liian moni. Nuori ja vanha. Yksin elävä tai parisuhteessa oleva. Keskellä isoa kaveripiiriä, työtovereinamme tai naapureinamme. On yhteiskunnasta syrjäytyneitä, sairaita tai työttömiä. On erilaisia ihmisiä ja on erilaisia syitä, miksi ihminen on yksin ja yksinäinen.
ovat jo pitkään tehneet työtä yksinäisten auttamiseksi.
Kirkon Palveleva puhelin auttaa pahimmassa hädässä ja monet seurakunnat järjestävät
erilaista toimintaa, mihin yksinäiset ovat tervetulleita.
Seurakunnissa on myös jo useampana jouluna järjestetty esim. yksinäisten joulu -tapahtumia,
mutta enemmänkin voisi tehdä - ja pitäisi tehdä!
Sillä vaikka kuinka tapahtumia järjestetään, ei todella yksinäinen niihin lähde,
jollei hänellä ole ketään, jonka kanssa yhdessä lähteä.
Mitä itse voin tehdä?
Voin tukea rahallisesti näitä auttavia järjestöjä - ja voin miettiä, voinko tänään edes soittaa
jollekin yksinäiselle. Kutsua kylään tai sopia vaikka yhteisestä kävelylenkistä tai kahvihetkestä.
Sillä aivan varmaa on, että minunkin kaveripiiristäni muutama yksinäinen löytyy.
Ja niin löytyy sinunkin.
Yksi suosikkikirjoistani jo nuoruudestani lähtien on ollut Tove Janssonin
"Kuka lohduttaisi Nyytiä?" ja jo sen alku pysäyttää:
"Olipa kerran pikku Nyyti Nyytiäinen, hän ihan yksin asui taloaan ja talo oli myöskin yksinäinen. Hän usvan turvin pakeni ja katos kokonaan ja ovet jätti auki ja lamput palamaan. Ja Nyyti kulki vain ja kulki maailmalla, ei nähnyt missään tutun tuttua. Nyt kuka lohduttaisi Nyytiä ja sanois vaikka näin: jää ilman ystäviä se ken kääntää selän muihin päin. "
Syitä siihen, miksi kukin on selkänsä muille kääntänyt, on tuhansia - mutta toivoisinpa,
että kaikille yksinäisille kävisi samoin kuin Nyytillekin - ja toiselle yksinäiselle, Tuitulle:
"Ja Tuittu ruusut sai ja kirjeen luki ja nimenkin hän tarkkaan tavasi.
Ah, posken punaruusut häntä puki ja Nyytille hän sylin avasi ja kuiskas: unohda jo mennyt kamaluus, on edessämme kaikki kauneus ja ihanuus. Nyt lohdutamme toisiamme, emme koskaan enää pelkää!"
Helppoahan se ei ollut Nyytille eikä Tuitullekaan, mutta möröt karkotettiin ja yhdessä selvittiin.
Yhdessä, ystävän kanssa, selviää melkein mistä tahansa.
Elämän möröistäkin.
Ja yhdessä, ystävän kanssa, näyttää kaikki kauniimmalta ja ihanammalta.
Tänään ei Ystävänpäivän kuvassani ole punaisia sydämiä ja hattaroita,
vaan kuvan kädet kuuluvat kahdelle rakkaalle, jotka ovat ystäviä olleet jo monen monta vuosikymmentä
ja annettakoon sen verran periksi Valentine´s Dayllekin, että käsi-kädessä kulkijat ovat myös aviopari;)
Niitä sydämiä lähetän sinulle tämän laulun välityksellä - olen sen ennenkin blogissani jakanut,
mutta sen verran hyvin siinä on ystävyyttä kuvattu, että kyllä se toisenkin jaon kestää:
