Viime viikonlopun Turun Kirjamessut ja samaan aikaan järjestetyt Turun Ruoka- ja Viinimessut saivat jälleen kerran ihmiset liikkeelle - Turun Messukeskuksessa vieraili yli 21500 kävijää. Ohjelmaa oli jos jonkinlaista ja varmasti jokaiselle kävijälle löytyivät ne omat kiinnostuksen kohteensa.
Messujen pääteema Suomi100 -juhlavuoden kunniaksi oli Yksi maa - monta ääntä. Teema toteutui messuilla äänien kautta ja siellä avautuikin koko suomalaisen kirjallisuuden moniäänisyys ja monimuotoisuus.
Saimme kuulla messuilla esim. sitkeitä ääniä, mahdollisia ääniä, järjen ääniä, sukupolvien ääniä, korkeampia ääniä ja lasten ääniä.
Kävin itse messuilla lauantaina ja koska aika oli rajallinen, oli pakko tiivistää ja miettiä etukäteen, mitä ja keitä haluaisin nähdä ja kuunnella. No - ihan alkuperäisten suunnitelmien mukaanhan se käyntini messuilla ei sitten sujunut vaan mutkia matkaan tuli jo heti ensi metreillä. Lähtö kotoa viivästyi ja missasin edellisessä postauksessanikin hehkuttamani tilaisuuden kuulla Hanna-Reetta Schreckin matkasta taiteilija Ellen Thesleffin kanssa ja hänen kirjastaan Minä maalaan kuin jumala. Harmitti, sillä kuvataiteen ystävänä olin tätä odottanut.
Onneksi sain harmitukseeni laastaria, sillä ehdin sentään kuuntelemaan, kuinka Kati Tervo kertoi, miten liittyivät yhteen Taimi, Ellen Thesleff ja hän itse. Uuteen kirjaansa Iltalaulaja Kati on saanut innokkeen tädistään, joka aikoinaan oli käynyt piirustuskoulua mutta opiskeli kuitenkin kotiväen painostamana agronomiksi ennen sairastumistaan skitsofreniaan. Taiteilija kun ei mikään oikea ammatti maalaistalon tyttärelle ollut. Kuitenkin täti kävi vuosittain Ateneumissa katsomassa Ellen Thesleffin töitä. Siitä, miltä tuntuu luopua taiteilijahaaveista, on Katilla itselläänkin kokemusta, sillä myös hän olisi taiteilijaksi halunnut. Hän sai käydä vapaata taidekoulua vuoden ja sitten tulikin jo isältä komento siirtyä oikeisiin töihin.
Mielenkiintoista kuultavaa niin Ellen Thesleffin taiteen ystävälle kuin myös kuvataiteilijatyttären äidille. Muistelin, miten itse kannustin tytärtäni, kun hän oli päässyt sekä Turun taideakatemian että it-insinöörikoulutuksen pääsykokeisiin ja pähkäili sitä, kumpaan osallistuisi, sillä pääsykokeet alkoivat samana päivänä. Hänen kysyessään neuvoa vastasin, että en voi neuvoa sinua muuta kuin miettimään sitä, mistä hän on aina unelmoinut ja jos hän ei nyt tartu tilaisuuteen, tuleeko toista koskaan. Tytär päätti mennä Taideakatemian pääsykokeisiin, pääsi sisälle ja valmistuikin aikanaan. Sivusta seuraan nyt, miten taiteilijan leipä edelleenkin on epävarmaa - mutta miten upeaa on saada tehdä sitä, mitä rakastaa ja osaa. Ja samalla mietin joskus, miksen itse aikoinaan uskaltanut edes pyrkiä taideoppiin pelätessäni olevani liian lahjaton. No - muutaman vuoden päästä, kun jään eläkkeelle, minulla on mahdollisuus opiskella vielä vaikka mitä!
Seuraavaksi suuntasin kuuntelemaan Lenita Airistoa, jolta on tänä vuonna ilmestynyt Suomi100 -juhlavuoden kunniaksi kirja Elämäni ja isänmaani. Messukeskuksen suuri auditorio pullisteli ihmisistä ja tämä upea, karismaattinen ja rohkea nainen hurmasi meidät kyllä täysin. Ja Lenitallahan riitti sanottavaa - riitti niin paljon, ettei hän malttanut edes istua;)
Lenita kertoi valloittavaan tapaansa meille lapsuudestaan, missi- ja opiskeluajoistaan sekä urastaan. Hän totesi, että hän on elänyt sen aikakauden, kun Suomea sotien jälkeen alettiin jälleenrakentaa - ja millaista kiitollisuudenvelkaa sen ajan ihmiset kantoivat heille, jotka maamme vapauden meille olivat taistelleet. Tämä kiitollisuus ohjasi aikoinaan myös Lenitan omia valintoja, kun hän maailmaa kiertäessään olisi voinut valita uran esim. USA:ssa, mutta hän koki, että hänen tuli palata Suomeen ja maksaa velkaa. Missä maailma menetti, siinä Suomi voitti, sillä aikamoisen uran tämä sinnikäs nainen on luonutkin: hän on toiminut niin yrittäjänä, mallina, tv-journalistina, tietokirjailijana ja mediavaikuttajana.
Ja siinä sivussa elänyt rohkeasti kumartelematta kenellekään ja pelkäämättä ketään. Sitä samaa rohkeutta hän peräänkuuluttaa edelleenkin. Eikä ymmärrä alkuunkaan heitä, jotka vain valittavat olojen kurjuutta tekemättä mitään parantaakseen niitä. Lenita lainaa mielellään jalkaväenkenraali Adolf Ehnroothin sanoja: "Suomi on hyvä maa" - ja hän tekee sen niin vakuuttavasti, että hölmömpikin uskoo!
Lenitaan törmäsin messuilla vielä uudelleenkin, sillä istuessani Tuula´s life -blogin Tuulan kanssa messukeskuksen pressihuoneessa kahveilla, pelmahti Lenitakin sinne, noukki banaanin pöydältä ja istahti seuraamme. Ja juttuahan piisasi - saimme kuulla vielä hänen opiskeluajoistaan, matkoistaan ja urastaan vaikka mitä. Aivan hurmaava nainen!
Tuula kertoi Lenitalle, miten tuo uusin kirja oli innoittanut häntä hänen suunnitellessaan taannoista Berliinin matkaansa - hän kulki matkalla jopa Lenitan askelissa;) Tuon matkan suunnitelmat löytyvät Tuulan postauksesta Berliini kutsuu.
Tuulan kanssa olimme myös kuuntelemassa, kuinka Raakel Lignell ja Tommi Kovanen kertoivat, miltä tuntuu, kun keho ei kestä ja kuinka yksi taklaus voi muuttaa elämän.
Tommin taistelusta kertoo kirja Kuolemanlaakso, jonka on kirjoittanut Jenny Rostain. Tämä Rauman Lukon entinen jääkiekkoilija on kulkenut vaikean tien tultuaan aikoinaan taklatuksi ja saatuaan aivovamman, joka tuhosi uran, hajotti perheen ja vei hänet pohjalle. Mutta sieltä noustiin. Suuri Sitkeä-ääni!
Raakel Lignellin useimmat meistä tuntevat lahjakkaana muusikkona, viiden lapsen äitinä ja bloggaajana ja kirjailijana, jonka elämäntapamuutoksesta, laihdutuksesta ja kuntoiluinnostuksesta olemme saaneet aiemmin lukea esim. Raxun remppa -kirjasta. Ja tottakai muistamme hänet myös Tanssii tähtien kanssa -ohjelman upeana voittajana, jonka kehitystä tanssitaituriksi seurasimme muutama vuosi sitten huokaillen.
Mutta harva meistä tiesi, millaista tuskien taivalta nuo tanssiaskeleet olivat. Raxun kroppa ei kestänytkään sitä kaikkea rääkkiä, mihin se on oli alistettu. Synnynnäinen lonkkavika molemmissa lonkissa muistutti olemassaolostaan. Välillä hän oli kisan aikana sellaisessa kunnossa, ettei pystynyt kunnolla edes kävelemään, mutta tanssi sittenkin. Kun Raakelilta kysyttiin, miten hän ylipäätään pystyi tanssimaan, hän vastasi, että innostus ja tanssin elämys olivat kuin voide, joka voiteli nivelet ja säryt unohtuivat tanssin ajaksi. Itsekin jokapäiväisten särkyjen kanssa taistellessa tunnistan tuon elämyksen voiman: minulle esim. konsertit saavat aikaan sen, että kivut ja säryt unohtuvat tyystin.
Raakelin toinen lonkka sai aikanaan tekonivelensä mutta toipumista hidasti esim. kilpirauhasen vajaatoiminta. Ja liike ei ollutkaan enää lääke. Kivut ja säryt vaivasivat. Ja tulehduskipulääkkeitä kului. Lopulta löytyi fysioterapeutti Anne Puranen, jonka avulla Raakel on päässyt irti kipulääkkeistä ja liikuntakin onnistuu taas. Tästä tiestä kertoo Raakelin ja Annen yhdessä tekemä kirja Raxun mukana.
Minun lukulistalleni jäi näiltä messuilta monen monta kirjaa. Moniäänisiä. Ja erityisesti Sitkeä-äänisiä!
Minulla oli messuilla aikaa vain vajaa päivä ja valintoja ohjelmien välillä oli tehtävä vähän liiankin rankalla kädellä. Paljon jäi näkemättä ja kuulematta. Onneksi messut tulevat ensi vuonnakin!
Monta houkutusta ja osastoa onnistuin välttämään. Mutta en tätä:
Koskenpään Herkun hauskoilla etiketeillä varustettuja suklaalevyjä ei vaan voinut vastustaa! Sitä, miten monta levyä kotiin kannoin, en kerro. Enkä sitäkään, montako niitä on vielä jäljellä;)
Hienot kirjamessut jälleen kerran! Niin kuin vain messut, joilla on sydän, voivat olla! Kiitos, Turun Messukeskus!
Ensi vuonna uudelleen!
Ja kiitos, Tuula, seurasta - oli kiva tavata!
Kävitkö sinä näillä messuilla?
Mikä oli kiinnostavinta - ja sorruitko ostoksiin?
Hyvää syksyä kaikille - ehkä kirja sylissä, suklaalevy lähellä?
Lady of The Messiä voit seurata myös
Facebookin, Bloglovinin, Instagramin, Twitterin, Tumblr`n ja Pinterestin kautta.
